ENNEN kuin elämä joskus jatkuu, on aikaa katsoa suoratoistopalvelun sisältöjä. Löysin Netflixistä Ricky Gervaisin After Lifen toisen kauden ja The Last Dance -dokumenttisarjan Chicago Bullsin matkasta 1997–1998 NBA-kaudella.
THE LAST DANCE kertoo kaksimetristen miljonäärien matkasta kohti mestaruutta. Rivien väliin jää heidän keskenkasvuisuutensa.
Michael Jordanin kilpailuvietti muistuttaa Roope Ankan pakkomielteisyyttä. Samalla, kun hän on maailman paras koripalloilija, hän pelaa golfia kymmenistä tuhansista ja heittää kolikkoa 20 dollarin panoksesta omien henkivartijoidensa kanssa. Pakonomainen tarve olla paras tekee hänestä lajinsa parhaan, jota joukkuetoverit pelkäävät.
Sarjan hahmot on tyypitelty. On maailman vaatimuksiin sopeutumaton Dennis Rodman, joka karkaa kesken kauden Las Vegasiin. Scottie Pippen, Jordanin nöyrä aseenkantaja, on palkkakuopassa. Valmentaja Phil Jacksonon vanhempi viisas mies, joka tekee miljonääreistä yhtenäisen ryhmän. Päävastustajaksi nousee Bullsin joukkueen manageri Jerry Krause.
Jos on Pekka, on oltava Pätkä. Jos on Ohukainen, on oltava Paksukainen. Krause rakentaa tulevaisuuden joukkuetta, Jordan pelaa omista miljoonistaan ja maineestaan ja perinnöstään. Jordan saa olla sankari, Krause ahne paskiainen.
Yhdysvaltalaisissa tarinoissa lopullinen päähenkilö on aina yksilö. Hän, joka ottaa joukkueen kantaakseen. Sama tarina kerrotaan taloudessa, sodassa, lännenelokuvissa. Amerikkalainen urheilu ei tunne antisankaria. Sadasosasekunnin tappiosta ei milloinkaan tulisi elämänuraa Yhdysvalloissa.
JOS Ricky Gervais olisi tehnyt The Last Dancen, sen hahmoina olisivat Michael Jordanin henkivartija, areenan siivooja, cheerleader joka putosi pois ylipainon vuoksi, joukkueen bussikuski ja ehkäpä Jerry Krause, jota Gervais itse esittäisi. Surullinen, väärinymmärretty sylkykuppi.
