- Viestejä
- 34
6 vuotiaana jompi kumpi vanhemmista huomaa lehdessä ilmoituksen ja kuskaa oman juniorinsa paikallisen koripalloseuran harjoituksiin. Ehkä syy viedä oma skidi juuri koripallon pariin saattaa löytyä omasta urheilutaustasta. Toinen juniori haluaa samaisiin harjoituksiin koska paras kaveri käy siellä. Niinpä myös hän liittyy joukkueen harjoituksiin. Kolmannen on pakko päästä harjoituksiin koska hän haluaa aloittaa harrastuksen tai ehkä jopa "joukkueharrastuksen". Tähän mahdollisesti syynä se, että koska kaikki muutkin harrastavat. Loput voivat saada kipinän jostain ihan muusta, mutta kuitenkin ensimmäisissä harjoituksissa on syystä tai toisesta n. 20 pelaajaa.
Joka syksy pyörähtää käyntiin eri ikäisille tarkoitettujen joukkueiden harjoitukset. Ja joka syksy parketille astuu satoja vanhempia ja ei niin vanhoja kenkäpareja, joista aina silloin tällöin joku syttyy lentoon ja yltää aina kansalliselle tai jopa kansainväliselle huipulle asti. Jokaisesta ikäluokasta vain murto-osa tulee pelaamaan sm-sarjaa tai 1. divisioonaa ja vielä pienempi otos saa kunnian pukea miestentasolla Suomi-paidan päällensä.
Ensi alkuun koripallo on harrastus siinä missä mikä muu vapaa-ajan tekeminen tahansa. Se on hauskaa ja siellä näkee kavereita. Koripallon pelaamisesta on kaikki turha roska ja uupumus poissa - se on ennen kaikkea sitä mitä sen kuuluu olla, myös kansainvälisellä huipulla jossa liikkuu miljoonat ja taas miljoonat eurot - Hauskaa (tietysti ammattiylpeyden kanssa). Yksi mieleenpainuvimpia leffasta repäistyjä scenejä on Any Given Sunday:ssa. Kohtauksessa Al Pacinon esittämä Tony D istuu baarissa ja katsoo Willie Beamanin musiikkivideota. Katsellessaan videota hän toteaa kuinka kaikki menestyksen tuomat oheistuotteet pilaavat itse pelin - ennen niitä oli peli, joka oli puhdas.
Aluksi pelataan alueellisia sarjoja sekä turnauksia, joissa on mahdollista saada tuntumaa kaukaisempiin joukkueisiin. Siitä lähtien kun pelataan ensimmäistä kertaa alueen mestaruudesta tai turnauksen voitosta mukaan astuu uusia termejä: kilpailu, tappio ja voitto. Aluemestaruudesta tai vastaavasta pelattaessa peli ei kuitenkaan ole kilpailullisesti viety vielä "täysille". Täällä luodaankin useimpien pelaajien pohja tulevaisuutta silmälläpitäen. Juniorit tietävät kilpailun merkityksen ja yrittävät tietysti voittaa ottelun. Samalla pelissä on kuitenkin vielä taitamattomuutta ja osaamutta, mutta myös potenttiaalia ja "talenttia" eli mielettömästi varaa kehittyä. Näitä pelejä voisi jokainen omaan peliinsä turhautunut ja tuomareiden kimpussa jatkuvasti pörräävä käydä katsomassa ja miettiä miksi ylipäätänsä on valinnut kyseisen urheilumuodon omaksi lajikseen.
Ensimmäiseen todelliseen testiin junioritasolla palloilevat pelaajat joutuvat ensimmäisillä alue-, ja maajoukkueleireillä. Mahdollisesti joku jo Biddy Basket leireillä. Näissä leirityksissä vaaditaan jo aivan erilaista peliä kuin aikaisemmin. Pelaajia rankataan ja pelaajilta vaaditaan näyttöjä sekä onnistumisia. Moni saattaa kokea pettymyksiä, vaikka kyseessä ovat vasta koripallouransa alkutaipaleella olevat juniorit. Näillä leireillä ei kuitenkaan ole merkitystä siihen kuinka hyvä pelaaja juniorista loppujen lopuksi tulee. Saipa sitten kutsun seuraavalle leirille tai ei niin mitään mahdollisuuksia ei ole pois suljettu vaan kovalla ja määrätietoisella harjoittelulla voi vielä toteuttaa sen mihin sitten onkaan ryhtynyt. Useasti saattaa olla mahdollista, että tässä vaiheessa tietyssä ikäluokassa on hyvin ja melko aikaisessa vaiheessa valmiimmaksi treenattu joukkue, joka pyörittää vastustajiaan mennen tullen ja tämän joukkueen pelaajat ovat vain kypsempiä pelaamaan. Mutta missä vaiheessa pelaajan sitten pitää pelata ne parhaat pelinsä? -Toivottavasti Suomen maajoukkueessa arvokisoissa.
Pelaajat kehittyvät eri tahdissa. Pitkät kaverit sotkeutuvat muuvereissaan kengännauhoihinsa vielä paljon pienempiä jamppoja myöhemmin ja niinpäin pois. Tietynlainen taitotaso ja perustekniikka tulee kuitenkin mielellään istuttaa pelaajaan jo alkuvaiheessa. Hyvän ja sm-sarjaankin riittävän fysiikan pystyy hankkimaan parissa vuodessa, mutta perustekniikan hankkiminen voi vanhemmiten osoittautua jo hieman vaikeammaksi - ei sekään tietysti mahdotonta ole ja "tarpeeksi" hyvällä fysiikalla varustettu (rooli)pelaajan ei välttämättä mikään mega pallojonglööri tarvitsekaan olla, mutta ei siitä ylimääräisestä tekniikasta siinäkään tapauksessa haittaa ole.
Tarvittavaa fysiikkaa ja tekniikkaa ei kuitenkaan saa pelkästään sen oman joukkueen treeneistä. Saattaa olla, että harjoituksissa sekä ne pisimmät että pienimmät kiskovat ihan samoja harjoitteita joka ei sinnällään kehitä toista osapuolta kuten pitäisi. Ja hankalaahan se on myös valmentajan näkökulmasta yrittää vetää 15 sällille, jokaiselle omaa henkilökohtaista treeniä. Pitäisi ehkä yrittää ohjata pelaajia enemmän omalla ajalla treenaamiseen. Yleensä niitä osa-alueita joissa on huono on ikävämpi treenata, mutta niistä ne vastustajat kuitenkin sitten pelissä sakottavat. Kuten ei moneen muuhunkaan niin ei varmasti tähänkään ole oikeata tai väärää. Pelaajasta itsestäänhän sen on kuitenkin lähdettävä.
Jossain vaiheessa pelaajan pelin tahtovat sotkea sitten YO-kirjoitukset ja opiskelupaikan valinnat yms. - ei koripallokentän sisäiset systeemit. Esimerkiksi opiskelupaikka, siellä opiskeleminen ja lopuksi ammattiin valmistuminen on kuitenkin koripallouran jälkeistä elämää mietittäessä erittäin merkittävässä roolissa. Luulisi että joukkueiden ja oppilaitosten välillä voitaisiin tehdä tehokkampaa yhteistyötä? Tästä hyötyisi varmasti jokainen osapuoli.
Osa pelaajista tippuu pois jo B-junnuissa, osa A-junnuissa ja osa tätä aikaisemmin ja sitten myöhemmin. Tästä seulasta selvinneistä pelaajista leivotaan sitten 20 ja 22-vuotiaiden sm-sarja pelaajia ja maajoukkuemiehiä. Osa pääsee pelaamaan sm-sarjaa ja osa maajoukkueeseen ja eurooppaan asti.
Mitä niistä 20 juniorista sitten on jäljellä tämän kaiken jälkeen? Jos yhden ikäluokan maajoukkueesta 5 pelaaja nousee sm-sarjajoukkueiden avauskuusikkoon voidaan tätä pitää jo hyvänä. Jos taas yhden seurajoukkueen yhden ikäluokan pelaajista 2 nousee sm-joukkueen harjoitusrinkiin on se varmasti vähintään OK. Mutta entä jos miettii sitä niin että näistä 20 pelaajasta vaikka 10 saa koripallosta todennäköisesti jonkin tason harrastuksen elämänsä loppuun asti. Osasta tulee tohtoreita toisista taas biologeja, mutta silti yhteinen yhdistävä tekijä on koripallo.
Joka syksy pyörähtää käyntiin eri ikäisille tarkoitettujen joukkueiden harjoitukset. Ja joka syksy parketille astuu satoja vanhempia ja ei niin vanhoja kenkäpareja, joista aina silloin tällöin joku syttyy lentoon ja yltää aina kansalliselle tai jopa kansainväliselle huipulle asti. Jokaisesta ikäluokasta vain murto-osa tulee pelaamaan sm-sarjaa tai 1. divisioonaa ja vielä pienempi otos saa kunnian pukea miestentasolla Suomi-paidan päällensä.
Ensi alkuun koripallo on harrastus siinä missä mikä muu vapaa-ajan tekeminen tahansa. Se on hauskaa ja siellä näkee kavereita. Koripallon pelaamisesta on kaikki turha roska ja uupumus poissa - se on ennen kaikkea sitä mitä sen kuuluu olla, myös kansainvälisellä huipulla jossa liikkuu miljoonat ja taas miljoonat eurot - Hauskaa (tietysti ammattiylpeyden kanssa). Yksi mieleenpainuvimpia leffasta repäistyjä scenejä on Any Given Sunday:ssa. Kohtauksessa Al Pacinon esittämä Tony D istuu baarissa ja katsoo Willie Beamanin musiikkivideota. Katsellessaan videota hän toteaa kuinka kaikki menestyksen tuomat oheistuotteet pilaavat itse pelin - ennen niitä oli peli, joka oli puhdas.
Aluksi pelataan alueellisia sarjoja sekä turnauksia, joissa on mahdollista saada tuntumaa kaukaisempiin joukkueisiin. Siitä lähtien kun pelataan ensimmäistä kertaa alueen mestaruudesta tai turnauksen voitosta mukaan astuu uusia termejä: kilpailu, tappio ja voitto. Aluemestaruudesta tai vastaavasta pelattaessa peli ei kuitenkaan ole kilpailullisesti viety vielä "täysille". Täällä luodaankin useimpien pelaajien pohja tulevaisuutta silmälläpitäen. Juniorit tietävät kilpailun merkityksen ja yrittävät tietysti voittaa ottelun. Samalla pelissä on kuitenkin vielä taitamattomuutta ja osaamutta, mutta myös potenttiaalia ja "talenttia" eli mielettömästi varaa kehittyä. Näitä pelejä voisi jokainen omaan peliinsä turhautunut ja tuomareiden kimpussa jatkuvasti pörräävä käydä katsomassa ja miettiä miksi ylipäätänsä on valinnut kyseisen urheilumuodon omaksi lajikseen.
Ensimmäiseen todelliseen testiin junioritasolla palloilevat pelaajat joutuvat ensimmäisillä alue-, ja maajoukkueleireillä. Mahdollisesti joku jo Biddy Basket leireillä. Näissä leirityksissä vaaditaan jo aivan erilaista peliä kuin aikaisemmin. Pelaajia rankataan ja pelaajilta vaaditaan näyttöjä sekä onnistumisia. Moni saattaa kokea pettymyksiä, vaikka kyseessä ovat vasta koripallouransa alkutaipaleella olevat juniorit. Näillä leireillä ei kuitenkaan ole merkitystä siihen kuinka hyvä pelaaja juniorista loppujen lopuksi tulee. Saipa sitten kutsun seuraavalle leirille tai ei niin mitään mahdollisuuksia ei ole pois suljettu vaan kovalla ja määrätietoisella harjoittelulla voi vielä toteuttaa sen mihin sitten onkaan ryhtynyt. Useasti saattaa olla mahdollista, että tässä vaiheessa tietyssä ikäluokassa on hyvin ja melko aikaisessa vaiheessa valmiimmaksi treenattu joukkue, joka pyörittää vastustajiaan mennen tullen ja tämän joukkueen pelaajat ovat vain kypsempiä pelaamaan. Mutta missä vaiheessa pelaajan sitten pitää pelata ne parhaat pelinsä? -Toivottavasti Suomen maajoukkueessa arvokisoissa.
Pelaajat kehittyvät eri tahdissa. Pitkät kaverit sotkeutuvat muuvereissaan kengännauhoihinsa vielä paljon pienempiä jamppoja myöhemmin ja niinpäin pois. Tietynlainen taitotaso ja perustekniikka tulee kuitenkin mielellään istuttaa pelaajaan jo alkuvaiheessa. Hyvän ja sm-sarjaankin riittävän fysiikan pystyy hankkimaan parissa vuodessa, mutta perustekniikan hankkiminen voi vanhemmiten osoittautua jo hieman vaikeammaksi - ei sekään tietysti mahdotonta ole ja "tarpeeksi" hyvällä fysiikalla varustettu (rooli)pelaajan ei välttämättä mikään mega pallojonglööri tarvitsekaan olla, mutta ei siitä ylimääräisestä tekniikasta siinäkään tapauksessa haittaa ole.
Tarvittavaa fysiikkaa ja tekniikkaa ei kuitenkaan saa pelkästään sen oman joukkueen treeneistä. Saattaa olla, että harjoituksissa sekä ne pisimmät että pienimmät kiskovat ihan samoja harjoitteita joka ei sinnällään kehitä toista osapuolta kuten pitäisi. Ja hankalaahan se on myös valmentajan näkökulmasta yrittää vetää 15 sällille, jokaiselle omaa henkilökohtaista treeniä. Pitäisi ehkä yrittää ohjata pelaajia enemmän omalla ajalla treenaamiseen. Yleensä niitä osa-alueita joissa on huono on ikävämpi treenata, mutta niistä ne vastustajat kuitenkin sitten pelissä sakottavat. Kuten ei moneen muuhunkaan niin ei varmasti tähänkään ole oikeata tai väärää. Pelaajasta itsestäänhän sen on kuitenkin lähdettävä.
Jossain vaiheessa pelaajan pelin tahtovat sotkea sitten YO-kirjoitukset ja opiskelupaikan valinnat yms. - ei koripallokentän sisäiset systeemit. Esimerkiksi opiskelupaikka, siellä opiskeleminen ja lopuksi ammattiin valmistuminen on kuitenkin koripallouran jälkeistä elämää mietittäessä erittäin merkittävässä roolissa. Luulisi että joukkueiden ja oppilaitosten välillä voitaisiin tehdä tehokkampaa yhteistyötä? Tästä hyötyisi varmasti jokainen osapuoli.
Osa pelaajista tippuu pois jo B-junnuissa, osa A-junnuissa ja osa tätä aikaisemmin ja sitten myöhemmin. Tästä seulasta selvinneistä pelaajista leivotaan sitten 20 ja 22-vuotiaiden sm-sarja pelaajia ja maajoukkuemiehiä. Osa pääsee pelaamaan sm-sarjaa ja osa maajoukkueeseen ja eurooppaan asti.
Mitä niistä 20 juniorista sitten on jäljellä tämän kaiken jälkeen? Jos yhden ikäluokan maajoukkueesta 5 pelaaja nousee sm-sarjajoukkueiden avauskuusikkoon voidaan tätä pitää jo hyvänä. Jos taas yhden seurajoukkueen yhden ikäluokan pelaajista 2 nousee sm-joukkueen harjoitusrinkiin on se varmasti vähintään OK. Mutta entä jos miettii sitä niin että näistä 20 pelaajasta vaikka 10 saa koripallosta todennäköisesti jonkin tason harrastuksen elämänsä loppuun asti. Osasta tulee tohtoreita toisista taas biologeja, mutta silti yhteinen yhdistävä tekijä on koripallo.