Toinen vuosi peräkkäin loppuottelussa, toiset hopeamitalit. Loistava suoritus Salon Vilppaan joukkueelta ja organisaatiolta, mutta tuloksen piti silti olla jotain aivan muuta.

− Kaadutaan seitsemän kertaa, noustaan ylös kahdeksan. Pettymys on joukkueella kova, tämä ei ollut se, mitä lähdimme tavoittelemaan, Vilppaan valmentaja Joonas Iisalo totesi.

Vilpas surffasi Korisliigan runkosarjan voitosta voittoon. Punainen matto oli levitetty mestaruuteen asti, mutta kohtalo astui esiin runkosarjan viimeisessä ottelussa. Iisalo kertoi Teemu Rannikon karmean loukkaantumisen jälkeen, että joukkue pystyy voittamaan kultaa ilman pelintekijäänsäkin.

Iisalo taisi itsekin syvimmässään tietää kuinka kova isku Rannikon nilkkavamma mestaruustoiveille oli.

Loukkaantumisia kohtaavat kaikki joukkueet ja niitä oli kultaa napanneella Karhubasketillakin, mutta jokaisessa ryhmässä on korvattavia palasia ja niitä, jotka ovat korvaamattomia. Rannikko oli Vilppaalle korvaamaton pelaaja.

Siihen kun vielä yhdistettiin liigan parhaan sentterin Aaron Jonesin välieräsarjassa kokema jalkavamma ja sitä seuranneet henkilökohtaiset vastoinkäymiset, oli Vilppaalla melkoinen ylämäki tarvottavanaan mestaruuteen.

Viidennessä finaalissa Iisalo päästi irti ohjaksista. Joukkueessa oli nuoria amerikkalaispelaajia, joilla kyllä riitti urheilullisuutta ja taitoa roppakaupalla, mutta sopeutuminen eurooppalaiseen joukkue- ja puolustuspelaamiseen oli vielä pahasti kesken.

Jaylon Brown ja Javontae Hawkins pelasivat kumpikin ensimmäistä kauttaan ammattilaisina, ja olisi poikkeuksellista, että sellaisilla tulokaspelaajilla mestaruuteen asti noustaisiin. Rannikon ja Iisalon johdolla se olisi voinut olla mahdollista, mutta pelintekijä oli mainosaidan takana kyynärsauvojen varassa.

Mikko Koivisto ja Juho Nenonen yrittivät paikata johtajuusvajetta kentällä finaaleissa, mutta kummankin luontainen hyökkäysrooli on sellainen, että liiderin viittaa on vaikea ottaa, jos pallo ei ole käsissä kovinkaan montaa hetkeä.

Hopeamitali oli siis olosuhteet huomioiden maksimitaso, mikä Vilppaan oli mahdollista saavuttaa, kun vastassa oli Karhubasketin kaltainen vahva, yhtenäinen ja kokenut joukkue. Mikään näistä selityksistä ei salolaisia varmasti juuri lohduta, kun tulos oli toistamiseen pettymys.

− Ei voi olla kuin ylpeä tästä joukkueesta. Emme missään vaiheessa luovuttaneet. Nämä olivat hienot finaalit, nämä olisivat ansainneet vielä seitsemännen pelin. Sitä ei tällä kertaa vaan tullut, Nenonen kertoi Ylen haastattelussa.

Mutta jos jokin on varmaan, on se, että Vilpas on myös ensi vuonna mukana mestaruustaistossa. Salohallissa pullisteli yleisöä läpi koko kauden, organisaatio on kunnossa, penkillä on yksi sarjan parhaista valmentajista ja seura saa varmasti kasaan joukkueen, jolla kultamitaleista voidaan taistella.

− Me olemme ensi vuonna valmiina… sinne on vaan vittu niin pitkä matka, Nenonen summasi osuvasti vilpaslaisten mietteet.