Vaikka Korisliigan kausi 2018 ̶ 2019 on vasta ääreisessä horisontissa, voidaan jo nyt helposti havaita trendejä, jotka ryhmittävät Korisliigan joukkueita voimakkaasti.

Menestysresurssit ja etenkin kotimaiset kärkipelaajat keskittyvät muutamaan seuraan, jotka kykenevät tarjoamaan ammattilaisille ammattilaisuutta. Osa seuroista elää pysähtyneisyyden ajassa ja osa roikkuu positiivisen terhakkaasti jaloissa yrittäen purra isompiaan nilkkoihin.

Korisliigan seuroista Kataja on ajureiltaan aivan oma lukunsa, joskin Vilpas on mukaillut sen jalanjälkiä esimerkillisesti. Kataja on maakuntansa suurimman paikkakunnan ykkösjoukkueita kaikki lajit huomioiden. Joensuulaiset kilpailevat kansainvälisesti, ja joukkue on pitkälti ammattilaistunut sekä toimii puitteissa, jotka mahdollistavat kasvun kaikilla rintamilla.

Katajalla ja Vilppaallakin on vielä runsaasti tekemistä muun muassa kaikkien kansankerrosten läpäisemisessä ja junioritoiminnan kasvattamisessa, mutta toiminnan resurssit ja ympärillä leijuva aura tekevät niistä Korisliigan imagollisia kärkijoukkueita.

Oma ryhmänsä ovat keskikokoisten paikkakuntien joukkueet, joiden määrä on Korisliigassa kasvanut tasaisesti tällä vuosikymmenellä ja jotka ovat keränneet yllättävän paljon menestystä. Kauhajokea, Nokiaa ja Kaarinaa ovat hyödyttäneet viereisten suurpaikkakuntien strateginen rämpiminen ja jossakin määrin lievempi eurojenkahmimiskilpailu omassa pesässä.

Näiden ”puolen miljoonan euron joukkueiden” liigatulevaisuus vaarantuu kahteen toisiinsa lomittuvaan asiaan: tietotaidon ja innon katoamiseen paikkakunnalta sekä ennen kaikkea ison naapurin heräämiseen. Siihen asti niillä tuskin on vaaraa pudota kauaksi liigatasosta.

Perinteiset kasvattajaseurat tuuliajolla?

Huolestuttavin joukkueryhmä koostuu perinteisistä kasvattajaseuroista, joilta näyttää puuttuvan rohkea visio ja halu, ehkä kykykin, kehittyä seuraavalle tasolle. Mikä huolestuttavinta, Pyrintö ja Kouvot ovat kriittisesti maakuntiensa keskuksissa ja kovan lajienvälisen kilpailun alla. Heikot olosuhteetkaan eivät näiden joukkueiden tilannetta helpota. Periaatteessa myös KTP voidaan luokitella tähän kategoriaan.

Vastakkaisena esimerkkinä kovasta eteenpäin menosta voidaan pitää salibandyn puolelta Tampereen tämän hetken parasta urheilujohtajaa Pasi Peltolaa, jonka ansiosta pienestä lajista on tullut kaupungin suosituin sisäpalloilulaji lähes kaikilla mittareilla mitattuna. Ilmainen benchmarkkaus-vinkki koripallojohtajille: käykääpäs selailemassa Peltolan ajatusmaailmaa ja Classicin sivujen seuraosiota. Ja toteuttakaa.

Helsinki Seagullsista on paha mennä sanomaan mitään konkreettista. Voi olla, että Helsingissä rakennetaan jo nyt menestystä pidemmän päälle. Menestymisen mahdollistavat tekijät ovat joka tapauksessa asioiden natsatessa muihin paikkakuntiin nähden ylivertaiset.

Sitten on olemassa ryhmä rämä, jonka pysyminen Korisliigassa pitkiä jaksoja on rehellisesti sanottuna sattumankauppaa. Esimerkiksi Kobrat ja Korihait eivät pysty pidemmän päälle kasvattamaan budjettejaan ja katsojamääriään määräänsä enempää, ja niiden oma juniorituotanto on pienestä väestöpohjasta johtuen pakostakin ailahtelevaa.

Näiden joukkueiden liigataipaleen pitkittyminen on seurausta muun muassa onnistumisista pelaajahankinnoissa ja muiden joukkueiden konkursseista. Mutta hienoa työtä nämäkin perinteiset joukkueet ovat paikkakuntansa koripallon eteen tehneet monien muiden ryömiessä hämärään.

Korisliiga on muotoutumassa keskisuurten paikkakuntien temmellyskentäksi, jolloin sen vaarana on profiloitua ”Korsiliigaksi”. Varmaa on, että joukkue, joka ensimmäisenä onnistuu luomaan itselleen pysyvästi miljoonan euron budjetin tai noin 600 000 euron palkkabudjetin sekä lähes 2000 katsojan keskiarvon, muodostaa itselleen suomalaiskoripallon ensimmäisen kestävän dynastian pitkään aikaan.

Mutta kenestä siihen on?

Antti Lehonoksa