Julkaisemme useassa osassa Koripallo.comin keskustelupalstalle kirjoitetun syvällisen analyysin Chicago Bullsin joukkueen uudelleenrakennuksesta. Ensimmäiset kolme osaa julkaistiin tiistaina ja viimeiset kolme osaa tänään.

Siirry ensimmäiseen osaan Chicago Bullsin uudelleenrakennus, Osa 1: Jimmy Butlerin myynti
Siirry toiseen osaan Chicago Bullsin uudelleenrakennus, Osa 2: Uuden nuoren ytimen testaaminen
Siirry kolmanteen osaan Chicago Bullsin uudelleenrakennus, Osa 3: Tankkausta ja draftia
Siirry neljänteen osaan Chicago Bullsin uudelleenrakennus, Osa 4: Nuoret omat pelaajat
Siirry neljänteen osaan Chicago Bullsin uudelleenrakennus, Osa 5: Uusien ostosten testaaminen

Chicago Bulls Rebuild Recap, vuosi 1. (2017-2018)

Johdanto: Chicago Bullsin uudelleenrakennus
1. Joukkueen uuden nuoren ytimen testaaminen
2. Huonosti pelaaminen ja draftissa menestyminen
3. Muiden omien nuorten pelaajien testaaminen
4. Uusien ostosten testaaminen
5. Peli- ja pukukoppikulttuurin muutos
6. Kokonaisarvio

5. Peli- ja pukukoppikulttuurin muutos

Yksilöiden kehityksen ja joukkueeseen sopivuuden seuraamisen ohella Bullsin tavoitteena oli myös kehittää niin joukkueen sisäistä toimintakulttuuria kuin ylipäänsä ajaa sisään Hoibergin pelitapaa. Ensimmäinen tarkoitti ensisijaisesti turvallisen sosiaalisen ympäristön luomista pelaajille sekä yhteishengen kehittämistä kohtuu rikkinäiseen pukukoppiin: positiivisen joukkuekulttuurin luomista siis.

Jälkimmäisessä kyse oli kaiketi ensisijaisesti sen seuraamisessa, miten eri pelaajat sopeutuvat uuteen pelitapaan ja mitä tämä tarkoittaa joukkueen tulevan rosterin kannalta.

5.1 Toimintakulttuurin muutos (+/-)

Bulls teki viime kesänä joukkueessaan eräänlaisen suursivouksen: joukkueen uudelleenrakentamista ei aloitettu ihan nollasta, mutta kaikki joukkueen kolme alfa-urosta saivat lähteä. Jimmy Butler treidattiin draftissa ja Dwyane Wade sekä Rajon Rondo lähetettiin muualle palkka taskuissaan.

Niillä tiedoin mitä tänne Suomeen saakka on saatavissa ilman erityisiä tietolähteitä, veto vaikuttaa kaikin puolin järkevältä. Kun kaksi tähtipelaajaa käy nimenomaan julkisuudessa haukkumaan joukkueen nuoria pelaajia, niin jokin kohtuun ja tolkun raja on ylitetty. Mikä Rondon osuus tässä koko sopassa oli, jäänee arvoitukseksi ennen kuin esim. Fred Hoiberg kirjoittaa muistelmansa tai jotakin.

Rondo nousi julkisuudessa puolustamaan joukkueen nuoria pelaajia näitä ”the Bulls bullies” –tyyppejä vastaan, mutta myös Rondo sai lähteä. Vaikka Rondo olisikin tässä tilanteessa toiminut ainakin päältä katsoen ritarillisesti, niin Rondon menneisyys kyllä kertoo myös tarinaa monin tavoin hankalasta tyypistä, joka on aina siellä missä on kärhämiä ja ristiriitoja.

Mutta vaikka Butler ja Wade (ja Rondo?) onkin helppo nimetä syypäiksi tähän konfliktiin (ja tämä arvio lienee myös oikeansuuntainen), niin vähintäänkin sen eskaloitumiseen löytyy syytä myös Bullsin valmennusjohdosta. Tai ainakin on sanottava, että Fred Hoiberg oli ilmeisen kädetön ja kykenemätön sammuttamaan kytevää tulipaloa ja kantaa siten valmentajana osan vastuusta.

Hoibergin ongelma on se, että hän näyttää olevan ilmeisen joviaali ja mukava mies, joka selvästikin uskoo järkevään keskusteluun, ammattitaitoon perustuvaan auktoriteettiin, yhdessä tekemiseen ja sopimiseen sekä toisten kuulemiseen & kunnioittamiseen. Tekisi melkein mieli sanoa, että kuulostaa valistuneelta ihanne-esimieheltä.

Miljonääri-supertähti-egojen kanssa tällainen johtamistapa saattaa vain olla aivan väärä. Butler selvästi kaipasi Tom Thibodeauta, joka karjui pelaajille niska punaisena, riehui ja nöyryytti pelaajia sekä esiintyi ilmeisesti muutenkin Jumalasta seuraavana auktoriteettina. Tilannetta ei myöskään helpottanut se, että Hoiberg oli itse uransa alkupuolella oleva NBA-valmentaja, jota esim. Waden kaltaisen pitkän uran tehnyt tähtipelaaja helposti katsoo alaspäin jo lähtökohtaisesti (”minä tiedän mitä tämä on, sinä olet vasta märkäkorva täällä”).

Oli miten oli, starat saivat lähteä ja John Paxson vakuutti tiedotustilaisuudessa Bullsin uuden kulttuurin alkua. Tässä joukkueessa kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen: joukkueessa vallitsisi toveruuden ja toisten tukemisen positiivinen kulttuuri.

Paxsonin ylevästä julistuksesta ei tainnut kulua kuukauttakaan, kun Bobby Portis täräytti treeneissä Nikola Miroticin kanveesiin murskaten tämän nenän.

Tilanteen joukkueen sisällä on täytynyt olla hämmentävä. Portis oli selvästi se joka ylitti rajan, mutta silti useat pelaajat tuntuivat asettuvan Portisin taakse. Bullsin kannalta onnellisinta tässä onnettomuudessa oli se, että pahin skenaario – joukkueen sisäinen jakautuminen Portisin ja Miroticin puolueisiin – jäi tapahtumatta. Johtuiko se siitä, että asia osattiin käsitellä jotenkin aikuismaisen tyylikkäästi, vaiko siitä, että Miroticilla ei ollut lopulta joukkueessa yhtään ystävää, jää varmaan salaisuudeksi. Jälkimmäinen olisi tietty surullinen vaihtoehto.

Vielä erikoisemmaksi tilanne on varmaan mennyt Miroticin palattua kehiin ja pelin alkaessa rullata. On vaikea edes kuvitella, miten oudolta tilanteen on täytynyt tuntua muista pelaajista, Portisista ja Miroticista puhumattakaan. Niinpä olikin varmaan koko joukkueen onni, että Mirotic saatiin myytyä Pelicansiin. Luulisin myös Miroticin olevan tyytyväinen tilanteeseen, pääsihän hän selvästi parempaan joukkueeseen ja saattoi jättää Bullsin taakseen.

Syntyikö Bullsin pukukoppiin sitten suuri harmonia Miroticin lähdettyä? Bulls levitti mediassa mielellään juttuja joukkueen nuorten pelaajien hyvästä yhteishengestä, peli-illoista Portisin kämpillä ja mitä vielä. Asiasta tuntuu olevan ristiriitaista informaatiota ja lähinnä lähteistä joilla voi olla ns. ”oma lehmä ojassa”.

Esimerkiksi Sean Kilpatrick twiittaili keväällä innostuneena nuoren jengin meiningistä ja kertoi tuntevansa olonsa todella kotoisaksi hyvässä jengissä – oliko se sitten vilpitön ihastuksenosoitus vaiko ennemmin markkinointia oman pelipaikan puolesta seuraavalle kaudelle, onkin jo toinen kysymys.

Toisaalla Paul Zipser valitti äskettäin saksalaislehden haastattelussa joukkueen huonosta hengestä ja eritoten pelaajien jatkuvasta epävarmuudesta suhteessa valmennukseen ja joukkueenjohdon aivoituksiin. Paljastiko Zipser jotakin josta organisaatio ei haluaisi puhuttavan vai maalasiko joukkueen tilannetta tarpeettoman mustilla väreillä omaa uloslentämistään pehmentääkseen, sekin on jo toinen kysymys.

Bullsin pukukoppikulttuuri tuskin voi olla huonompi kuin mitä se oli edellisenä vuonna. Myös se, että joukkueen veteraaneina on nyt entisten alfa-urosten sijaan ilmeisen joviaali ”kaikkien kaveri” Robin Lopez sekä paljon nähneet, mutta elämän nöyrempinä pitämät Justin Holiday ja Kilpatrick (puhumattakaan syksyllä joukkueen riveissä olleesta todella kovan elämänpolun kulkeneesta Quincy Pondexterista), puhuisi ainakin sen mahdollisuuden puolesta, että asiat toimisivat nyt paremmin ja treenisalilla sekä pukukopissa voisi taas hengittää vapautuneemmin.

Toisaalta alkukauden Portis – Mirotic –skaba tuskin lähti aivan täysin jälkiä jättämättä, ja tuntuu uskottavalta, että kevään yltiötankkaus herätti myös ainakin jonkin verran pahaa verta, jota ainakaan kaikki eivät ole ilmeisestikään saaneet käsiteltyä joukkueen sisällä, saati valmennusjohdon kanssa.

Että loppuarvio päätyy +/- -arvosanaan. Eteenpäin on selvästikin menty, mutta kaikki ei taida vielä sujua ihan kuin Strömsössä.

5.2 Pelitavan ja pelaajien yhteensopivuus (+)

Kerrankin otsikko johon voi vastata kohtuu lyhyesti ja yksiselitteisesti. Kyllä, plus Bullsille. Jos verrataan vuoden (tai kahden vuoden) takaiseen Bullsiin, niin joukkue oli menneellä kaudella merkittävästi enemmän valmentaja Hoibergin ajaman ”Hoiballin” vaatimusten näköinen.

Jos olen ymmärtänyt asian oikein, niin yksi mahdollinen erottelu joka erilaisten pelitapojen välillä voidaan tehdä, on karkea jako ”isolation”-peliin ja ”pace and space” –pelitapaan joista ensimmäinen on staattisempi ja nojaa enemmän huippuyksilöiden suorituksiin kun taas jälkimmäinen perustuu kovaan liikkeeseen ja kollektiiviseen eforttiin (muitakin eroja on, mutta tämä lienee tässä kohtaa se oleellinen). Ns. ”Hoiball” on näin määriteltynä selkeästi jälkimmäistä sorttia.

Butler ja Wade pelasivat mieluiten iso-korista (myös Felicio pärjäsi siihen ympäristöön rakennetussa roolissa paremmin), joten on ymmärrettävää, ettei uusi kollektiivisempi pelitapa inspiroinut heitä. Ehkä hiukan tähtiä harmitti sekin, että Hoiballissa pallo voidaan pelata kenelle tahansa jolla on jokin etu hyödynnettävänä tai monistettavana, ei tähdelle vain siksi, että tämä on tähti.

Anyway. Tämän päivän Bullsissa on merkittävästi enemmän sujuvasti kolmosia heittäviä sekä transition-hyökkäyksissä vauhdinpitoon kykeneviä pelaajia. Pelitapaa on myös implementoitu (laitettu käytäntöön), tosin jossakin määrin vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta kyllä pelaajiston ja Hoiballin vaatimusten välillä on vielä ongelmiakin. Keskeisin niistä lienee kaikkien suosikki ja nykyisen Bullsin sielu Lopez. Älkääkä ymmärtäkö nyt väärin: olen itse suuri RoLo-fani, enkä toivo hänen lähtevän Bullsista lähiaikoina.

Tosiasia kuitenkin on, että Lopezin peli ei ihan suoranaisesti vastaa Hoibergin pelikirjan vaatimuksia, vaan hyökkäyksessä RoLo on ennemminkin perinteinen sentteri joka päivystää korin alla ja nostelee tappavia hook-heittojaan korin läheisyydestä (Lopez taisi heittää viime kaudella uransa ekan kolmosen, että kyllä sitäkin on selvästi harjoiteltu!).

Ongelma Bullsille on siinä, että Lopez on muuten jotakuinkin korvaamaton pelaaja. Niin joukkueen sosiaalisena isähahmona kuin puolustuksen takuumiehenä (joka mm. siivoaa vastustajan isot ja ilkeät sentterit pois levypalloista niin että Markkasen tapaiset pelaajat voivat poimia levypalloja) RoLolle on vaikea nähdä korvaajaa. Puhumattakaan siitä, että Lopez edustaa faneille Bullsin positiivista imagoa varmaan paremmin kuin kukaan muu – jopa Markkanen, niin suosittu kuin nyt onkin – on vähän nöösipoika-nousukas Lopezin rinnalla.

Ideaalimaailmassa Wendell Carter Jr. voi jossakin välissä ottaa RoLon puolustusroolin itselleen, mutta samanlaiseksi seura-ikoniksi on Carterilla paljon pidempi matka.

Toinen ongelmatapaus on, yllätys, yllätys, Zach LaVine. Miehellähän olisi kaikki fyysiset ominaisuudet ja taidot olla huikea ”Hoiballisti”, mutta ainakin ekalla kaudella LaVinen pää oli selvästi ihan toisissa asetuksissa ja LaVine oli selvästi halukkaampi pelaamaan ns. ”heroballia”. Vaara on, että kun kolmesta alfa-uroksesta päästiin, joukkueen sisään päästettiin yksi nuorempi wanna-be-alfa joka on riittävän kunnianhimoinen tekemään kaikkensa noustakseen tuolle supersankarin pallille joukkueen parhaasta piittaamatta (tai jonka hän itse mahdollisesti vilpittömästikin uskoo olevan joukkueen parhaaksi).

Täytyy tietenkin muistaa, että LaVine on vielä todella nuori kaveri ja sekä näyttämisenhalut että kaveriin asetetut paineet ovat huikeat. Olihan LaVine edellisellä kaudella juuri nousemassa supertähdeksi kun tuo loukkaantuminen tapahtui ja Butler-kaupassakin hän oli selkeästi kaupan keskipiste, jonka tulisi nyt lunastaa itseensä asetetut odotukset (olla Butlerin arvoinen – tämä painehan näkyi jo aiemmin referoidussa Timberwolves-pelissä jonka LaVine otti selvästi ihan henkilökohtaisena haasteena).

Edellisten lisäksi ainakin Felicio selvästi kipuilee Hoibergin systeemin kanssa.

5.3 Pelitavan implementointi (–)

Miten Hoiballin pelaaminen sitten onnistui käytännössä ensimmäisenä vuonnaan? Vaikka Hoiberg on valmentanut Bullsia jo kaksi vuotta ennen viime kautta, kumpaakaan aiempaa kautta ei voine laskea Hoiball-vuosiksi koska Hoibergilla ei ole ollut välineitä eikä auktoriteettia peluuttaa joukkuettaan tavalla jota hän olisi halunnut. Niinpä kulunutta kautta voinee pitää perustellusti ensimmäisenä ”Hoiball-kautena”.

Raaka totuus iskee silmään kun katsoo viime kauden keskeisiä joukkuestatseja.

Fred Hoibergia on sanottu nimenomaan hyökkäävää peliä peluuttavaksi valmentajaksi. Miten Bulls pärjäsi viime vuonna hyökkäyksellisesti? Bullsin OFFRTG (tehdyt pisteet / 100 pallonhallintaa) oli viime kaudella 101,3/100 – taakse jäivät NBA:n kolmestakymmenestä joukkueesta vain Kings ja Suns eli sijoitus oli 28.

Puolustuksellisesti statsit eivät ole yhtään sen kauniimpia vaan sijoitus on itse asiassa sama. DEFRTG:ssä (vastustajan tekemät pisteet / 100 pallonhallintaa) Bulls on myös sijalla 28. reittauksella 109,1p./100. Taakse jäävät tässä tilastossa vain Cavaliers ja Suns.

Koko kauden +/- -tilastossa Bulls oli jaetulla 28:lla sijalla yhdessä Kingsin kanssa. Taakse jäi vain Suns. Aika rumaa luettavaa siis.

Jos sen sijaan ajatellaan ihan vain noita pace & space –tavoitteita (eivät sinänsä tietty käänny miksikään yksiselitteisiksi statseiksi), niin ainakin muutaman tilaston voisi nostaa esiin.

Ehkä paras tilasto tässä yhteydessä on kolmen pisteen heittoyritykset. Niissä Bulls onkin aika mukavasti jaetulla kuudennella sijalla 31:llä heitolla peliä kohden. Osumaprosentissa sen sijaan on vielä parantamisen varaa. Niissä Bulls on jaetulla 21:lla sijalla (heittoprosentti 35,5%). Mutta jotakin positiivista on selvästi tapahtunut – tai siis joukkue on jossakin määrin onnistunut pelaamaan Hoibergin toiveiden mukaan.

Myös tempossa (pace) Bulls pärjää melko hyvin vertailussa. Joukkueella oli yksittäisen pelin aikana keskimäärin 100,33 pallonhallintaa jolla irtosi viime kaudella sarjan kymmenes sija. Tilasto kertoo toki lähinnä vain siitä, kuinka kauan joukkkue käyttää pelikelloa hyökkäyksessä – mikä ei tietenkään ole ihan sama asia kuin ”pace & space”-ajattelun pace jossa painotetaan liikkeen nopeutta (korkean pace-arvon saa siis myös joukkue joka heittää turhan kolmosen heti puolenkentän ylitettyään). Mutta kertoo lukema jotakin tuosta Hoiballistakin.

Fastbreak-pisteissä Bulls päätyi ilahduttavasti 13:lle sijalle (tosin sitten riistoista tehdyissä pisteissä vasta jaetulle 22:lle sijalle). Ehkä yllättävin tilasto sanoo, että Bulls oli sarjan kahdeksanneksi paras syötöistä tehtyjen korien suhteen (60,7% Bullsin kentältä tehdyistä pisteistä oli syötettyjä) ja koriinjohtaneiden syöttöjen yhteismäärässäkin kymmenes.

Joukkueen voi siis sanoa jossakin määrin todellakin omaksuneen Hoibergin pelitavan ja pelanneen sen mukaisesti. Ongelma vain on, että keskeisissä, lopputuloksen kannalta oleellisissa tilastoissa Bulls on liigan pohjilla – eli taktiikan toteutus mättää vielä.

Pienenä positiivisena seikkana voi kuitenkin pitää sitä, että jollakin tavoin pace & space –peliä kuvaavissa statseissa (kolmosyritykset, nopeat hyökkäykset, syötöt) Bulls pärjäsi kohtuu hyvin.

6. Kokonaisarvio

Taitaa olla kovin haaste tiivistää tämä jotenkin lyhyeen. Tylsästi voisi sanoa, että kokonaisuudessaan ensimmäistä uudelleenrakennuskautta ei voi kutsua suureksi menestykseksi, mutta sen haukkuminen täydelliseksi epäonnistumiseksi olisi myöskin väärän tuomion antamista.

Voittiko Bulls Butler-kaupan vai oliko vuosisadan moka? Eli millä jalalla uudelleenrakentamiseen lähdettiin? Tässä on kyllä pakko sanoa – oli lasit sitten sinivalkoiset tai ei – että kyllä kolmikko Lauri Markkanen, Kris Dunn ja Zach LaVine, sekä heidän palkkaamisensa aiheuttama uudelleenrakennus tuntuu paremmalta idealta kuin Butlerin kanssa jatkaminen – niin hyvä pelaaja kuin Butler onkin.

Toisaalta tätä plussaa ei voine ottaa mukaan uudelleenrakennuksen loppuarvosanaan, koska se on ennemminkin tämän uudelleenrakennuksen ehto kuin sen menestyksen määrittelijä.

”Nuoren ytimen” yhdessä pelaamisen tason tsekkaaminen ja yhteispelin treenauttaminen jäivät sen sijaan aika pitkälle tekemättä, eikä kolmikosta oikeastaan kuin Markkanen väläytellyt todellista pidemmän tähtäimen potentiaalia. Dunn näytti paikoin lupaavalta, mutta ei kyllä lunastanut noita lupauksiaan ainakaan tällä kaudellla. LaVine jäi täydeksi arvoitukseksi.

Muista pelaajista oikeastaan vain Portis osoitti sellaisia otteita, että häneen kannattaa satsata myös tulevaisuudessa (vaikka katto olisikin olla kakkoskentän penkiltä tuleva skoraaja). Jos David Nwaba saisi kehitettyä edes jonkinlaisen heittouhan, hänellä voisi olla myös tulevaisuus, ainakin Bullsin kakkoskentän terrierinä.

Pelaajistosta kenties odotettiin enemmän, joten niiden osalta kaudesta pitänee loppujen lopuksi antaa jonkinlainen miinus.

Tankkauksen suhteen kauden lopputulos on mielestäni sen sijaan ennemminkin niukasti positiivinen. Oman varausnumeron valuminen seitsemänneksi oli monelle suuri pettymys, mutta olen itse edelleen sitä mieltä, että ilman sitä Bulls ei olisi saanut toista ensimmäisen kierroksen varausvuoroa, joka on tässä uudelleenrakennusvaiheessa Bullsille nähdäkseni arvokkaampi asia.

Joukkueen sisäisen kulttuurin tilasta tulee julkisuuteen kovin ristiriitaisia viestejä, mutta kun ottaa huomioon, mistä tähän kauteen lähdettiin, niin edistystä lienee tapahtunut – vaikkakaan ei ehkä ihan niin merkittävää kuin oli toivottu. Sanoisin +-0. Jonkinlainen positiivinen kehitys lienee kauden alkutilanteeseen nähden ihan default-oletus, joten kevyt kehitys ei ole vielä plussan arvoinen.

Erilaiset NBA-statsit osoittavat sen minkä näki silmälläkin, eli että Bulls alkoi tällä kaudella toteuttaa valmentaja Hoibergin pelitapaa ja jopa jossakin määrin onnistuikin siinä. Tästä täytyy antaa jonkinlainen plussa. Toisaalta kaikki merkittävät tilastot – sekä runkosarjan taulukko – osoittavat, että Bulls oli tällä kaudella liigan huonoimpia joukkueita. Tästä on pakko antaa jonkinlainen miinus.

Tosin edelliseen voi todeta, ettei odotuskaan ollut, että Bulls olisi ensimmäisellä uudelleenrakennuskaudellaan hyvä, vaan päinvastoin. Ottaahan uuden pelisysteemin ja uusien pelaajien sisäänajo aikansa, eikä kaikissa peleissä todellakaan otettu pelaajistosta kaikkea puristettavissa olevaa irti, varsinkaan loppukaudella. Että ehkä tuo viimeinen miinus on jokin aika pieni sellainen.

Näin voinen, kahdenkymmen liuskan todistusvoimalla, esittää sellaisen latteuden kuin että, Bullsin uudelleenrakennuskausi ei ollut mikään menestys, mutta ei katastrofikaan, vaan jotakin siltä väliltä. Matka on kuitenkin vielä pitkä, sillä tulevastakaan kaudesta ei ole vielä tiedossa varsinaista menestyksen tavoittelua. Joidenkin vedonlyöntiyhtiöiden mukaan Bullsin odotetaan voittavan ensi kaudella 28 matsia. Tällöin joukkue olisi jälleen vaarallisesti tankkausvyöhykkeellä.

Ukri Pulliainen