ESPN:n ja Netflixin kymmenosainen dokumenttisarja The Last Dance tarjoaa upean katsauksen niin Chicago Bullsin viimeiseen mestaruuskauteen 1997-1998 kuin myös sarjan päähenkilön, maailman parhaan koripalloilijan Michael Jordanin uraan.

Dokumenttiprojekti käy läpi, välillä hieman poukkoillen, Jordanin koko uran yliopistoajoista Bullsin dynastian päättymiseen kesän 1998 mestaruusjuhlissa. Jordanin uraa jo aiemmin tarkkaan seuranneelle tai hänestä kirjoitettuja kirjoja lukeneelle ja 90-luvun pelejä katsoneelle dokumenttisarja ei välttämättä tarjoa valtavasti uutta.

Silti kokonaisuus on paketoitu loistavalla tavalla ja katsoja pysyy sarjan tekijöiden otteessa peräti kymmenen noin tunnin mittaisen jakson ajan. Eri jaksoissa käsitellään eri teemoja, joihin sisältyvät Jordanin Bulls-joukkuetoverit Dennis Rodman ja Scottie Pippen, valmentaja Phil Jackson, Jordanin kauden mittainen piipahdus baseballin parissa ja sen jälkeinen paluu takaisin NBA-parketeille.

Samanaikaisesti kun sarjan jaksot käyvät läpi näitä teemoja, palataan aina välillä takaisin mestaruuskaudelle 1997-1998 ja edetään kyseisellä kaudella kohti runkosarjan loppua, pudotuspelejä ja lopulta Bullsin kuudetta mestaruutta kyseisen kauden päätteeksi.

Sarjan parasta antia ei ole se, mitä tapahtui, vaan ihmisten väliset henkilösuhteet, erityisesti heidän ja Jordanin välillä. Lukuisat syvälliset haastattelut Pippenin, Rodmanin ja Jacksonin kanssa antavat katsojalle paljon, mutta vielä enemmän sitä saadaan esimerkiksi Reggie Millerin, Isiah Thomasin, Horace Grantin ja Bill Cartwrightin sanoista.

Dokumentti voi NBA:ta tai Jordanin uraa vähemmän seuranneelle olla paikoin vaikeasti seurattava, kun se hyppii vuosista ja vuosikymmenistä toisiin ja samanaikaisesti käydään läpi pelejä kentällä niin sarjan nimikauden, Jacksonin Bullsin viimeiseksi tanssiksi nimeämän kauden osalta kuin sitä edeltäneiltä vuosilta.

Jordan vaikuttaa dokumentissa välillä rehelliseltä, avoimelta ja kaiken totuudellisesti kertovalta hahmolta. Silti kymmenen tunnin aikana käy hyvin selväksi, että Jordanilla on ollut vahva päätösvalta lopputuloksessa – eivätkä dokumentin tekijät ole todennäköisesti edes halunneet esittää tähteään negatiivisessa valossa.

Kaikki Jordanin Bulls-joukkuekavereiden kokema tyly kohtelu siunataan ilman juuri kyseenalaistamista. Jordan saa kertoa oman näkemyksensä totuutena, ja saa joka kohdassa aina sen viimeisen sanan.

Kymmeneen tuntiin mahtuu paljon myös sykähdyttäviä, huvittavia ja väliin jopa uskomattomia tarinoita, jotka eivät varsinaisesti liity Bullsin viimeiseen mestaruuskauteen tai Jordaniin mitenkään.

Esimerkiksi nykyisin Golden State Warriorsia valmentavan Steve Kerrin tarina saa katsojan pyörittelemään päätään. Terroristit murhasivat Kerrin isän, kun hän toimi Beirutissa paikallisen Amerikkalaisen yliopiston rehtorina. Kun Kerr palasi silloin yliopistossa ollessaan palasi vieraskentällä takaisin pelaamaan, vastustajakoulun fanit pilkkasivat häntä säälimättä isänsä kuolemasta kenenkään puuttumatta tähän – mikä nykypäivänä tuntuu käsittämättömältä.

Kevyempiä hetkiä tarjoilee luonnollisesti Rodman, jonka paikallaan pitäminen haastattelussa on varmasti ollut haaste dokumentin tekijöille. On vaikea kuvitella montaa NBA-pelaajaa, joka pelaisi mestarijoukkueessa ja lähtisi kesken kauden tuosta vain viikoksi Las Vegasiin julkkistyttöystävänsä kanssa. Ja palatessaan viimein takaisin joukkueharjoituksiin, otettaisiin vastaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Myös Jordanin taipumus uhkapeleihin ja golf-himo saa perusteellisen käsittelyn. Seuraavanlainen käyttäytyminen sisältää joitain varoitusmerkkejä ongelmapelaamisesta: Jordan nimittäin löi vetoa turvamiestensä kanssa milloin mistäkin parin kympin panoksilla, pelasi kymmenientuhansien panoksilla golfia itseään parempien kanssa ja Bullsin lentokoneen korttirinki ei ollut heikkohermoisten paikka.

Dokumentti on kokonaisuutena ehdottomasti katsomisen arvoinen. Haastattelut ovat ylivoimaisesti parasta antia kymmenen tunnin sarjassa ja niitä on ripoteltu eri jaksoihin sopivassa suhteessa. Silti kaiken positiivisen rinnalle jää myös mieleen, että jälleen Jordanin julkisuuskuvaa siloteltiin ilman pienintäkään kritiikkiä. Mutta se ei toisi NBA:lle ja ESPN:lle lisää tv-katsojia, eikä lisäisi Air Jordaneiden myyntiä.