Suomen koripallomaajoukkue on hävinnyt kaikki kolme otteluaan MM-kisoissa Japanin Okinawalla. Susijengistä ei tässä joukkueessa ole näkynyt häivähdystäkään.

Susijengiin on voinut luottaa jo toistakymmentä vuotta. Susijengi puolustaa aina aktiivisesti, jokainen pelaaja on siihen sitoutunut. Susijengi juoksee kenttää, taistelee irtopalloista, laittaa kroppaa likoon ja on altavastaajana valmis haastamaan liki kenet vain.

Suomen maajoukkue ei MM-otteluissaan ole esittänyt oikeastaan mitään näistä Susijengin tunnistettavista ominaisuuksista. Suomea vastaan vastustajat ovat tykitelleet 98, 98 ja 101 pistettä, ilman sen kummempaa estelyä.

Joukkueessa on totta kai tapahtunut sukupolvenvaihdosta, kun kapteeni Shawn Huff ja Petteri Koponen eivät ole enää ryhmässä. Ja yhteiset minuutit ja kokemukset ovat jääneet paljon vähemmälle kuin mihin menneinä vuosina on totuttu.

Susijengi on ollut aina hyvin yhteen hitsautunut joukkue, missä roolitukset ovat selvät ja kaikki tietävät, mitä heiltä odotetaan. Nyt kaikki on näyttänyt vain sekavalta. Rotaatiot, roolit, pelitapa eivät tule ilmi ainakaan kotikatsomoon asti, ja tulosten perusteella eivät pelaajillekaan.

Viime vuoden EM-kisojen huippuvire on vain etäinen muisto, eikä tämä koripallomaajoukkue muistuta sitä puolivälieriin selvinnyttä joukkuetta juurikaan – vaikka ryhmän runko koostuu ihan samoista nimistä.

Jotain on hukattu. Tai oletettu, että Susijengin susi-olemus syntyy kuin itsestään, vain vetämällä Suomen edustuspaidan päälle. Nyt ei ole susia, eikä jengiäkään, vain hatarasti yhteenkuuluva näitä yksiä MM-kisoja varten kasattu koripallomaajoukkue.

Suomella on vielä kaksi peliä aikaa pestä kasvonsa, ja näyttää kotiyleisölle, että tässäkin joukkueessa yhä sitä Susijengin asennetta on. Vaikka näistä voitot maajoukkue ottaisikin ja vieläpä selviäisi olympiakarsintoihin asti, on maajoukkueen valmennuksessa ja taustoilla syytä istua MM-kisojen jälkeen alas ja miettiä todella syvästi, mihin Susijengi katosi.

Matti Liljaniemi