Vs: B-pojat 2014-2015
Joka vuotuisen karsinta säätämisen sijaan tulisi miettiä miten nuoren urheilijan jatkumo
aikuistensarjoihin mahdollistetaan niin että jokainen löytää omien taitojen ja harjoittelu motivaationsa
mukaisen joukkueen. Teinivuosien drop outit eivät yleensä enää palaa lajin pariin ja samalla näivettyy
myös aikuistenharrastekoris joka on varmaankin suurin maajoukkueen rahoittaja sekä koriskulttuurin
ylläpitäjä.
Jos seurojen välillä tehtäisiin enemmän yhteistyötä, harjoittelun ja yhteisjoukkueiden voimin myös
pienillä seuroilla olisi mahdollisuus pysyä kiinnostavina (eikös joskus aikoinaan ollut aluejoukkueita
- mihin nämä ovat hävinneet?).
Koska ikäluokkien koot vaihtelevat on ymmärrettävää että karsintajärjestelmä välillä tuntuu
epäoikeudenmukaiselta, se että tällä kaudella neljällä pääkaupunkiseudun joukkueella on
2 joukkuetta karsimassa valtakunnallisiin sarjoihin on kuitenkin uutta ja samalla valitettavaa.
Se kertoo että keskittymisen trendi vain pahenee ja pieniin kasvattajaseuroihin jääneet
kilpailuhenkiset pelaajat joutuvat vaihtamaan toiseen seuraan jos haluavat säilyttää saumat
kilpailla nuoriso-maajoukkuepaikoista (koska yleinen näkemys on että maajoukkuevalmentajat
edellyttävät sm-tason seurajoukkueessa olemista…)
Mihin on kadonnut seurauskollisuus ja miten taataan se että kovatasoisessa n. 30 pojan ryhmässä
ne myös vähän myöhemmin kehittyneet tai aloittaneet saavat myös kohtuullisesti peliaikaa ja asiallista valmennusta?
Tähän yhtälöön en vain usko ja se on tämän manifestini pointti.
Jotta ei mene pelkäksi vuodatukseksi tässä muutama ehdotus:
Valtakunnalliset sarjapaikat jaetaan alueellisin perustein – esim. helsingissä itä, pohjoinen, länsi, etelä
P-Uusimaa (itä, länsi), Lounais-suomi (etelä, pohjoinen) jne. Joukkueisiin valitaan vuosittain pelaajat
valmentajien näkemyksen, oman harjoittelumotivaation, asuinpaikan ja pelipaikan perusteella. Täten saamme
joukkueista suhteellisen tasaväkisiä ja jokainen ottelu on merkityksellinen. Tämä myös yhdistää pelaajat
yli seurarajojen ja myös kasvattaa lajiosaamista valmentajien keskuudessa kun/jos pystytään tekemään
yhteistyötä naapuri seurojen valmentajien kanssa. Sarjatoiminta voi jatkua alueellisella tasolla kuten
nytkin, näin myös pienien seurojen joukkueet säilyvät elinvoimaisina myöhemmällä iällä,
yhteisöllisyys kehittyy ja kantaa hedelmää seuraaville ikäluokille.
Laajemmat hyödyt tulevat myöhemmin kun lisenssipelaajien määrä kasvaa ja samalla fanipohja.
13 – 16 -vuotiaat urheilijanuoret voisi myös kannustaa erotuomari- ja valmentajakursseille.
On jokaisen vastuulla että sen jonka nuorena oppii myös jakaa jälkipolville.
Tällä esittämälläni systeemillä voitaisiin luopua osittain maajoukkueen scauttaus leireistä nimittäin
400 euron pelaajakohtaisella satsauksella pyöritettäisiin kyseistä sarjaa jo tovin ja
runsaat pelitapahtumat ja aluejoukkueiden treenit voisivat toimia kokovuotisena näyteikkunana
maajoukkuevalmentajille. Silloin koripalloliiton ja seurojen toimintaa voisi kutsua oikeudenmukaiseksi
nimenomaan pelaajan näkökulmasta katsottuna.
Koripallo oli ennen käytännössä tussuhankintojen jälkeen ilmaista. Nyt kaikkine maksuineen (seura,
leirit, mj, jne.) ollaan menossa siihen suuntaan jossa vain tietyillä on tähän varaa - se ei ole hyväksi
koripallolle jonka korkea status mielestäni urheilumaailmassa juuri piilee siinä että se on laji jota kaikilla
on mahdollisuus harrastaa.
Tuli ehkä blaastattua vähän liikaa ja ohi topicin mutta keskustelua tänne vissiin toivottiin ja jos ei miellyttänyt
niin otan avoimesti vastaan eriäviä näkemyksiä, kiitos.
