Luulen, että ei jää lähiaikoina edes viimeiseksi Suomen joukkueurheilun saralla ja syitä on moninaisia: viimeiset 5 vuotta eli koronasta alkaen taloutta vaikeuttavia asioita on putoillut eteen tasaiseen tahtiin. Olisihan se ihme, jos urheilun rahoittajat selviäisivät ilman kolhuja. Edelleen olen sitä mieltä, että on pelkästään viisasta lopettaa (rahoittajienkin) ajoissa.
Näin se valitettavasti on. Rahoituksen saaminen vaatii seuroilta koko ajan enemmän. Yritysten yhteiskuntavastuu-buumi on ainoa positiivinen pilkahdus tässä tilanteessa, mutta sekin koskee enemmän junioriseuroja. Junnuille liikenee pieniä tai keskisuuria yhteistyökumppanuuksia kun yritykset budjetoivat muodikkaasti euroja yhteiskuntavastuulle. Huippu-urheilu ja Korisliiga-seurat kuten (Näädät Oy tai Seagulls) eivät noista budjeteista kuitenkaan juuri hyödy.
Fakta on se, että koronan jälkeen kumppanisopimuksia on entistä vaikeampi saada ja sopimukset ovat arvoltaan pienempiä. Tämä pätee usein myös olemassaoleviin kumppanuuksiin. Yhteistyötä voidaan jatkaa, mutta pienemmin karsitulla budjetilla. Korisliigasta ei löytyne yhtään seuraa, joita tuo ilmiö ei koskisi.
Ne seurat joissa on vain yksi päärahoittaja, joka hoitaa vuosittain 6-numeroiset normaalin toiminnan tappiot, joutuvat ongelmiin kun päärahoittaja ymmärtää, että hänen omarahoitusosuutensa kasvaa vuosi vuodelta. Näin kävi sekä Pirhoselle että Gullvikeille. Toivottavasti mahdollisimman moni seura ymmärtää yhden rahoittajan malliin liittyvät isot riskit ja tekee kaikkensa luodakseen kummpaniyhteisön ja leveämmät hartiat.
Nykyisillä Korisliiga-seuroillakin näitä riskejä on, mutta kaikista hurjimmalta tilanne näyttää Oulussa. Tyhjästä on kesken kauden keksitty seura ja sen imago. Iso kirstu on monilajiseuran omistajalla auki, mutta niin oma koripalloyhteisö (joka pelasti sarjapaikan Nokialla) kuin kumppaniverkosto loistavat poissaolollaan. Yhden miehen mielenmuutos voi viedä maton alta koko edustusseuralta. Tie terveeksi Korisliiga-seuraksi vaikkapa vuosikymmenen lopussa on Oulussa pitkä.