Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

[.C.]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Ja sitten, kun Suomen seuraava superjunnu nousee 16-vuotiaana olympiamitaleille, alkavat sosiaalitantat piirittää urheilijan isää, joka selvästikin pakottaa nuoren urheilemaan. Otetaan esimerkkinä Rūta Meilutytė tai Ye Shiwen. Onko heidän mahdollista nousta Suomessa maailman huipulle, ellei kotona ole samanlainen kuri kuin Andre Agassilla? Taustallahan on pakko olla tyranni-isä, joka huutaa suu vaahdossa pelikentällä...

Mikäli pääsisin Talermon pallille, kuohitsisin koko Nuori Suomi-aatteen pois maamme urheilusektorilta. Evoluutiokin on osoittanut, ettei tasapäistävä Kaikki pelaa-periaate vain toimi, kun puhutaan urheilusta; liikunta on asia erikseen. Parhaat jäävät jäljelle.

Eikös tuo ainakin koriksen osalta ole aikalailla poistettu. Tietääkseni C-Junnuissa taitaa alkaa tuo peliaika, suorituksen mukaan tyyli. Ainakin omien kokemuksien mukaan. Ja itse pidän sitä ihan järkevänä. Ei missään ala-asteen tokaluokkalaisissa ole mitään ideaa peluuttaa sen perusteellaa kuka sattuu sen lay-upin saamaan sisään jne. ja lannsitaa lopun porukan intoa siinä samalla, kun tuolla on paljon noita että halutessaan voisi peluuttaa tyyliä:yhdelle pallo ja se juoksee lay-uppeja. Tuossa iässä erotkaan ei niin suuria vielä ole, olen jopa sellaisen ihmeen valmentaessa nähnyt, kun yksi ala-asteen tokalla oleva opetteli pallonkäsittelyn surkeasta-erinomaiseksi reilussa kuukaudessa. Kotona kuulemma harjotteli ja joka kerta kun tuli reeneihin oli oppinut kokonaan uusia juttuja jne. (Treenejä oli 2 viikossa...).
Itsesanoisin yleisesti suomen ongelmista, että
1. Harjoitusolosuhteet(jotka siis johtuvat yleisesti varmaan ilmapiiristäkin). Halleja liian vähän ja ei niihin koulun liikkasaleihinkaan päästetä tuosta vaan. Tämä toki kiinni monesta jutusta, mutta kyllä sen niin pitäs mennä että jos joku kysyy voisko sinne päästä ennen/jälkeen koulun, niin itsestään selvyyshän se pitäs olla. Toisaalta yleensä koulun jälkeen on kyllä aika paljon seurojen vuoroja. Tähän parannuksina varmaan ainakin 1.2 Tarjottaisiin mahdollisuus nuorille harrastaa/treenata ittekseen mitä lajeja ikinä tahtovatkaan ennen koulua. Eli yleinen vuoro kaikille koululaisille esim. klo 7-8.45 jonne voisi mennä korista, salibändyä, lentopalloa jne. vapaasti harjoittelemaan kuhan jättää muillekkin tilaa. 1.3 myöhäisiä iltavuoroja, jostain valvoja?
Tähän myös pakollinen lisäys, että ulkokoriskenttiä voisi olla huomattavasti enemmän, sekä paremmin toteutettuina. Ei mitään hifistelyä vaan ihan perusjuttuja. Itse olen nähnyt aivan liikaa 1.4 2 metrin korkuisia koreja, 1.5 kenttien alustana hiekkaa, nurmikkoa, jne. Molemmat suht koht pelkkää tuhlausta. Toki noita matalia koreja voisi muutamia olla, mutta en näe kovinkaan tärkeänä jos esim. 20km säteellä ei ole kuin pelkkiä noita 2m korkuisia koreja. Ja hiekka, nurmikko tms. kentistä ei voi todeta muuta kuin typerää rahan tuhlausta.
2. Liikunnanopettaja, tällä valtava vaikutus mm. juurikin tuohon pääseekö saliin jne. Myös tuo aamuvuoro juttu vois toimia esim. niin että jos koulu olisi valmis maksamaan liikunnanopettajalle pari tuntia extraa niin tulisi aikasemmin töihin valvomaan tota vuoroa? Yleisestikkin liikunnanopettaja vaikuttaa aika paljon ala-aste jne. ikäisten motivaatioon ja asenteisiin liikuntaa kohtaan.
3. Valmentaja. Hyvä valmentaja on kulla arvoinen, innostajana, opettajana jne. Kyseinen henkilö voi vaikuttaa olosuhteisiin ja ennenkaikkea siihen miten paljon hyötyä siitä käytetystä ajasta on. Tässä toivoisi monesti parempaa jo nuoremmillakin, kun pyritään liian usein pelaamaan pelkän joukkueen eteen ja unohdetaan että se koostuu yksilöistä.
4. Tietenkin vanhemmat jo aiemmit todetuista syistä. Itse en kuitenkaan näe vanhempien tehtävänä toimia jonkin näköisenä kakkos valmentajana, vaan yksinkertaisesti esitellä erilaisia urheilulajeja jne. ja kysyä lapselta mikä kiinnostaa. Harva lapsi oikeasti ei omaa mitään kiinnostuksen kohdetta. Parasta tulosta yleensä tulee kun antaa vaan pikkusten tehdä omaa juttuaan, on se sitten joku urheilulaji tai jotain muuta. Lapsen oma motivaatio kuitenkin ratkaisee todella paljon.

Loppujenlopuksihan tarvitaan vain(omasta mielestä tärkeysjärjestyksessä)1 pelaajan oma motivaatio, 2 puitteet ja 3 opastus.

 

[raappa]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Noihin parin metrin koreihin viitaten, ne on aika näppäriä sillon, kun pikkupoikia innostetaan korikseen. T: reilu kolmivuotiaan isä

 

[King James]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

4. Tietenkin vanhemmat jo aiemmit todetuista syistä. Itse en kuitenkaan näe vanhempien tehtävänä toimia jonkin näköisenä kakkos valmentajana, vaan yksinkertaisesti esitellä erilaisia urheilulajeja jne. ja kysyä lapselta mikä kiinnostaa. Harva lapsi oikeasti ei omaa mitään kiinnostuksen kohdetta. Parasta tulosta yleensä tulee kun antaa vaan pikkusten tehdä omaa juttuaan, on se sitten joku urheilulaji tai jotain muuta. Lapsen oma motivaatio kuitenkin ratkaisee todella paljon.

Nyky-Suomessa lapsen oman motivaation varaan liikaa laskeminen tarkoittaa tietokoneen pelaamista ja ES:n juomista.

En muutenkaan aivan allekirjoita tätä suomalaisen koripalloilukulttuurin viitekehyksessä, koska en yksinkertaisesti luota suomalaiseen junnuvalmentamiseen. Jos tämä maajoukkueessa sisään ajettu "dettmannilaisuus" leviää ruohonjuuritasolle asti, niin meillä ei kohta ole missään ikäluokassa yhtään lupaavaa yksilöä tarjolla. Katson Suomen maajoukkueen peliesityksiä erittäin epämukavalla fiiliksellä, siinä määrin tasapäistävää ja persoonatonta hustlepelaamista se on.

Perusasiat on opetettava ja niin edespäin, mutta tämä maa ei tällä hetkellä tarvitse koriksessa tai muissakaan lajeissa yhtään enempää "kimmomuurisia" tai "vesamäkäläisiä", vaan jotenkin kelkka olisi käännettävä niin, että systeemi alkaa tuottamaan lisää "alexmurphyja". Tämä Murphyn kaveri syö ihan samaa puuroa kuin muut suomalaisveijarit, mutta jenkkikoneiston läpi käyneenä on täysin ylivertainen pelaaja ikäluokassaan. Ja aivan kohta on maajoukkueen ykköspelaajia.

Juniorivalmennuksen ja suomalaisen koripalloilukulttuurin tulisi muuttua VAHVASTI yksilökeskeisemmäksi, koska koripallo on yksilölaji joukkuelajin viittaan naamioituneena. Arvostan "Susijengin" nykyistä puolustussapluunaa, ja tiukka pakki on hyvän koripallojoukkueen kivijalka, mutta hyvä hyökkäys voittaa aina hyvän puolustuksen. 5 Jamal Crawfordia voittaa 5 Shane Battieria. Ja Suomi tarvitsee kipeästi yksilöitä sieltä harmaan massan seasta.

Joten henkilökohtaisesti aion ainakin kannustaa omaa lastani tekemään omaa juttuaan, kehittämään yksilötaitojaan ja ajattelemaan omaa etuaan korista pelatessa jo nuoresta pitäen. Perusasiat on opittava alkuun, mutta painopisteen tulee olla vahvasti yksilötaidoissa jo juniori-ikäisenä. Ja jos joukkueen valmentaja pelaa vain voittaakseen junnupelejä, eikä tue riittävällä tavalla junioreiden yksilökohtaista kehitystä, niin sitten pitää vähe kakkosvalmentaa taustapiruna.

Yksilö, yksilö, yksilö. Tämä ajatus on saatava iskostettua suomalaisen koripallojunnun selkärankaan jo pienestä pitäen.

 

[King James]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Kyllä. Suomalaisen lehdistön urheilijoiden arvostelu ei ole mitään verrattuna esimerkiksi Italian vastaavaan, kuitenkin suomalaista arvostelua pidetään ongelmana?? wtf! Suomalainen tosiaankin on susi suomalaiselle.

En lähtisi vertailemaan suomalaisia Euroopan korruptoituneimpaan kansaan, jonka kansallisharrastus on kaverin naamalle sylkeminen.

Urheilujournalismin tulisikin olla kriittistä, mutta harvoin näkee mitään oikeasti rakentavaa tai analyyttista näkökulmaa näiltä "pekkajalosilta" ja muilta suhareilta.

 

[raappa]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Ihan ärsyttää kuinka oikeassa osaltaan (vaikka kenties hieman kärjistäen) KJ on. Tää duunariosasto, profiilipelaaja, energiapelaaja rooli tuntuu vaan sopivan suomalaiselle mielenlaadulle jostain syystä äärimmäisen hyvin. Siinä ei tarvi sitä lopullista vastuuta kantaa, mutta saa tehdä pyyteetöntä duunia joukkueen eteen. Sama ongelma on vaikuttaisi olevan muissakin lajeissa mm jäkiksessä. Duunareita löytyy vino pino, mutta todellisia pallo- tai vaikka mailataitureita ei juurikaan.

 

[käyttäjätunnus]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

En muutenkaan aivan allekirjoita tätä suomalaisen koripalloilukulttuurin viitekehyksessä, koska en yksinkertaisesti luota suomalaiseen junnuvalmentamiseen. Jos tämä maajoukkueessa sisään ajettu "dettmannilaisuus" leviää ruohonjuuritasolle asti, niin meillä ei kohta ole missään ikäluokassa yhtään lupaavaa yksilöä tarjolla. Katson Suomen maajoukkueen peliesityksiä erittäin epämukavalla fiiliksellä, siinä määrin tasapäistävää ja persoonatonta hustlepelaamista se on.

Kaipa sitä pitää kommentoida tätä KJ:n "dettmannilaisuuden" ajojahtiakin, koska se on levinnyt näköjään tänne hiekkalaatikon ulkopuolellekin.

Logiikkasi on sinänsä ihan kunnossa, mutta sen perustassa on perustavanlaatuinen muna-kana-ongelma.

Dettmannin lanseeraama suomalainen pelitapa ei ole suinkaan mikään salaliitto suomalaisen koripallokulttuurin tuhoamiseksi ja yksilötaidon kehittymisen estämiseksi. Jo ajatuksena tämä on täysin perverssi. Pelitapa on valittu sillä ajatuksella, että miten nykyisellä (ja lähitulevaisuuden) pelaajamateriaalilla pystytään saamaan urheilullisesti mahdollisimman hyviä tuloksia. Ja tämä realisoituikin esimerkiksi viime kesän EM-kisoissa, jossa Suomi pääsi pidemmälle kuin pelkästään pelaajamateriaalin perusteella olisi odottanut.

Suomalaiset juniorivalmentajat, seuratoiminta, harjoitusolosuhteet, koululiikunta, urheilun rahoitus, asenneilmapiiri, urheilujournalismi, nuorten urheilijoiden tavoitteellisuus ja kunnianhimo ja niin edelleen saisivat tietenkin olla parempia, mutta meidän on pelattava niillä korteilla joita meille on jaettu. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että niihin on tyytyminen, mutta kaiken edellä mainitun kehittyminen on pitkän ja raskaan työn takana. Vaikka jollakin taikatempulla saataisiin juniorikoripallo tuottamaan jamalcrawfordeja, näkyisi vaikutukset aikuisten maajoukkueissa vasta 10-15 vuoden päästä. Mitä sitten sillä välin tehtäisiin? Pelattaisiin täysin materiaalille sopimattomalla pelitavalla ja otettaisiin pikkumailta turpiin kuten ennenkin?

Myös se on hyvä muistaa, että kansainvälinen koripallo ei toimi tyhjiössä. Samalla tavalla kuin Suomessa tehdään hartiavoimin töitä koripallon eteen, samoin toimitaan kaikkialla muuallakin, mutta monessa paikassa vain suuremmin resurssein. Amerikasta ei missään nimessä kannata ottaa oppia, koska siellä kilpaurheilu perustuu puhtaasti kahteen tekijään: valtavat harrastajamassat ja kova kilpailu. Ne jotka sieltä nousevat huipulle ovat enemmänkin poikkeusyksilöitä kuin minkään järjestelmän tuottamia. Moiseen lahjakkuuden haaskaamiseen meillä ei ole yksinkertaisesti varaa. Väittäisin suomalaisen juniorivalmennuksen olevan jopa paremmalla tasolla kuin Yhdysvaltojen vastaavan.

Ongelmana Suomessa ei ole niinkään "dettmannilaisuuden" leviäminen, kuin enemmänkin sen leviämättömyys. Ei missään päin Suomea noudateta vielä maajoukkueiden harjoittelu- ja pelitapaa seuratasolla, puhumattakaan siitä, että se vielä näkyisi jollain tavalla. Suomen kokoisella koripallokulttuurilla ei ole varaa puuhastella joka puolella omalla tavallaan, vaan on puhallettava yhteen hiileen, jos halutaan pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Dettmannin tapa on hyvä päänavaus tähän. Eikä sekään pelitapa ole mitenkään kiveen hakattu, vaan se muuttuu (ja on muuttunutkin) olosuhteiden mukana.

Ja vielä tietoiskuna, kova ja kurinalainen puolustuspelaaminen ei millään tavalla sulje pois luovuutta hyökkäyspelaamisesta.

 

[King James]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Dettmann saa tehdä maajoukkueella mitä haluaa, tulokset puhuvat puolestaan. Mutta lajille on vaaraksi, jos maajoukkueen esimerkki, "dettmannilaisuus", saa muun toimijakentän entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että duunarimentaliteetilla voitaisiin oikeasti pärjätä koriksessa myös tulevaisuudessa. Suomen kokoiset ja pienemmätkin maat ovat tuottaneet erinomaisia yksilöitä ja pärjänneet Suomea huomattavasti paremmin kansainvälisessä koripallossa.

Tinkimätöntä työtä toki tarvitaan, ja sen osalta Dettmannin esimerkki on erinomainen. Kunhan se ei johda vääriin olettamuksiin, ts. tasapäistämiseen ja entistä kovempaan duunarimeiningin korostamiseen.

 

[käyttäjätunnus]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Kuten sanoin, maajoukkueen "duunarimentaliteetti" on enemmänkin seuraus kuin syy.

Pelitapa on enemmänkin tikku-ukko (hamis, menikö oikein?), johon "dettmannilaisuuden" vastustajat haluavat tarttua. Tärkeämpää on kuitenkin se, että yritetään luoda jonkinlaista koriskentän lävitse, aina huipulta ruohonjuuritasolle, ulottuvaa järjestelmää tai yhteyttä, jotta sitä voidaan myös aktiivisesti kehittää.

 

[hamahakkimies]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Kuten sanoin, maajoukkueen "duunarimentaliteetti" on enemmänkin seuraus kuin syy.

Pelitapa on enemmänkin tikku-ukko (hamis, menikö oikein?), johon "dettmannilaisuuden" vastustajat haluavat tarttua. Tärkeämpää on kuitenkin se, että yritetään luoda jonkinlaista koriskentän lävitse, aina huipulta ruohonjuuritasolle, ulottuvaa järjestelmää tai yhteyttä, jotta sitä voidaan myös aktiivisesti kehittää.

"Straw man", olkimies, tikku-ukko, ...

Eiköhän se jotenkin noin mene. Ja tässä on aivan klassinen erimerkki tuollaisesta virheellisestä argumentoinnista.

Eiköhän tuossa kuitenkin ole kyse siitä, että maajoukkueen tavoitteena on menestyä ja käytettävissä olevalla materiaalilla valmennusjohto on todennut, että parhaat edellytykset menestykseen saavutetaan "raatavalla duunarimentaliteetilla". Vai uskooko joku oikeasti, että "dettmannilaisuuden" tavoitteena on peluuttaa kaikkia kaikkein pienimpiäkin valta-alkajia samanlaisella duunarikonseptilla kuin maajoukkuetta -- yksilötaitojen kehittämisen kustannuksella?

 

[Puskajussi]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Nyky-Suomessa lapsen oman motivaation varaan liikaa laskeminen tarkoittaa tietokoneen pelaamista ja ES:n juomista.

En muutenkaan aivan allekirjoita tätä suomalaisen koripalloilukulttuurin viitekehyksessä, koska en yksinkertaisesti luota suomalaiseen junnuvalmentamiseen. Jos tämä maajoukkueessa sisään ajettu "dettmannilaisuus" leviää ruohonjuuritasolle asti, niin meillä ei kohta ole missään ikäluokassa yhtään lupaavaa yksilöä tarjolla. Katson Suomen maajoukkueen peliesityksiä erittäin epämukavalla fiiliksellä, siinä määrin tasapäistävää ja persoonatonta hustlepelaamista se on.

Tämä kappale osoittaa, ettet sinä tunne suomalaista juniorikoripalloa etkä Dettmanin näkemyksiä koripallovalmennuksesta. Tosin vaikka olet useamman viestin Dettmannin arvoja kritisoinut, et ole kertaakaan selittänyt mitä vikaa niissä on etkä edes viitannut mihinkään mitä Dettmann olisi sanonut tai tehnyt. Koko homma kaatuu lopulta siihen, ettei Suomi ole USA ja sinusta se vaikuttaa olevan Dettmannin tahtotilan varassa.

Juniorivalmennuksen ja suomalaisen koripalloilukulttuurin tulisi muuttua VAHVASTI yksilökeskeisemmäksi, koska koripallo on yksilölaji joukkuelajin viittaan naamioituneena. Arvostan "Susijengin" nykyistä puolustussapluunaa, ja tiukka pakki on hyvän koripallojoukkueen kivijalka, mutta hyvä hyökkäys voittaa aina hyvän puolustuksen. 5 Jamal Crawfordia voittaa 5 Shane Battieria. Ja Suomi tarvitsee kipeästi yksilöitä sieltä harmaan massan seasta.

Mitä tarkoitat yksilökeskeisyydellä? Toistat tuota teesiäsi yksilölajista, mutta senhän jokainen koripalloon syvemmin tutustunut tietää olevan täyttä tuubaa. Koripalloliiton valmennuskoulutuksen näkemys on, että koripallo on "taitavien yksilöiden joukkuelaji", mikä liippaa läheltä sinun teesiäsi, mutta epäilen että kyseessä on vain sinun kapea-alainen näkemyksesi joukkuehyökkäämisestä ja -puolustuksesta.

Joten henkilökohtaisesti aion ainakin kannustaa omaa lastani tekemään omaa juttuaan, kehittämään yksilötaitojaan ja ajattelemaan omaa etuaan korista pelatessa jo nuoresta pitäen. Perusasiat on opittava alkuun, mutta painopisteen tulee olla vahvasti yksilötaidoissa jo juniori-ikäisenä. Ja jos joukkueen valmentaja pelaa vain voittaakseen junnupelejä, eikä tue riittävällä tavalla junioreiden yksilökohtaista kehitystä, niin sitten pitää vähe kakkosvalmentaa taustapiruna.

Ihanaa. Koripallovalmentajat rakastavat perheenisiä, jotka yrittävät jyrätä omat näkemyksensä valmentajan näkemysten yli, siten kuitenkin että vastuu toteutuksesta on aina valmentajalla. Pienten junnujen pelien voittotavoitteet ovat idioottimaisia, liian aikainen optimointi kostautuu aina lopussa. Vanha läppä valmentajapiireissä onkin, että Suomessa on maailman parhaat minijuniorijoukkueet.

Suomalaisessa koripallossa on analysoitu jo pitkään missä Suomi on muuta maailmaa jäljessä. Olympialaisissa on nähty, että fysiikka on yksi merkittävä etu USA:n joukkueelle tällä hetkellä. Suomalaiset SM-sarjapelaajat takavuosina hävisivät punttitesteissä kaikissa muissa osa-alueissa NCAA-pelaajille paitsi penkkipunnerruksessa, jonka hyöty koripallossa on vähäinen. Suomen harjoittelun ongelma ei ole yleisesti joukkuekeskeisyys, vaan vaatimattomuus yksilön kehittymisessä ("vaatimustaso"), mahdollisuuksien luominen kovaa harjoittelua hakeville, pyrkimys lyhyen tähtäimen voittoja tuottaviin pelitapoihin (klassikkoesimerkkinä isolation-hyökkäykset minijunnuissa). Jos sinulla on jotain uutta, konkreettista annettavaa tähän eikä vain oraakkelimaista epäselvää suuntausta niin kerro ihmeessä, tehdään yhdessä Suomesta parempi paikka koripalloilijalle.

 

[miksi]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Ongelmana Suomessa ei ole niinkään "dettmannilaisuuden" leviäminen, kuin enemmänkin sen leviämättömyys. Ei missään päin Suomea noudateta vielä maajoukkueiden harjoittelu- ja pelitapaa seuratasolla, puhumattakaan siitä, että se vielä näkyisi jollain tavalla. Suomen kokoisella koripallokulttuurilla ei ole varaa puuhastella joka puolella omalla tavallaan, vaan on puhallettava yhteen hiileen, jos halutaan pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Dettmannin tapa on hyvä päänavaus tähän. Eikä sekään pelitapa ole mitenkään kiveen hakattu, vaan se muuttuu (ja on muuttunutkin) olosuhteiden mukana.

Ja vielä tietoiskuna, kova ja kurinalainen puolustuspelaaminen ei millään tavalla sulje pois luovuutta hyökkäyspelaamisesta.

Eiköhän tuossa kuitenkin ole kyse siitä, että maajoukkueen tavoitteena on menestyä ja käytettävissä olevalla materiaalilla valmennusjohto on todennut, että parhaat edellytykset menestykseen saavutetaan "raatavalla duunarimentaliteetilla". Vai uskooko joku oikeasti, että "dettmannilaisuuden" tavoitteena on peluuttaa kaikkia kaikkein pienimpiäkin valta-alkajia samanlaisella duunarikonseptilla kuin maajoukkuetta -- yksilötaitojen kehittämisen kustannuksella?

Eiköhän tässä järjestelmässä, jota kutsutaan ”dettmannilaisuudeksi” ole lähinnä kyse siitä, että HD on lanseerannut maajoukkueille Meidän tapa –nimisen ohjelman. Tämä on hyvä asia, mutta kun sitä toteuttamaan ja uusien valmentajien kouluttamisesta vastaamaan laitetaan seuravalmennuksessa ja ylipäätään valmennuksessa erittäin kokemattomat Jyri Lohikoski ja Antti Koskelainen, niin siinä kohtaa mennään metsään rytisten. Näillä nuorilla miehillä on teoreettista pätevyyttä koripallovalmennuksen saralta, mutta heiltä puuttuu tärkein, eli käytännön kokemus.

Se, mikä miesten maajoukkueessa toimii, ei toimi kaavamaisesti toteutettuna ilman kykyä nähdä, mitä pelissä tapahtuu. Kaikki valmennuskoulutusmateriaali, jota tällä hetkellä käytetään, pohjautuu tällaiseen yhden asian malliin. Se sopii varmasti joillekin, mutta ei läheskään kaikille. Valmentajat, joilla puuttuu kokemusta ja pelinlukutaitoa, nojaavat kaavamaisesti tähän malliin, mutta viimeaikaiset tulokset nuorten maajoukkueiden osalta eivät ole kovin rohkaisevia.

Koripallo on kuitenkin yksi taktisimmista pallopeleistä ja nyt Suomessa yritetään valmentajakoulutuksessa ajaa mallia, jossa taktiikka korvataan mielettömällä hustlella puolustuksessa ja jalanjälkikoripallolla hyökkäyksessä. Se, mikä sopii miesten maajoukkueelle, saattaa sopia huonosti perähikiän ponnistuksen B-pojille. Eli voi olla, että ”dettmannilaisuudessa” ei ole itsessään silti niin paljoa vikaa, mutta aatetta eteenpäin jakavat eivät oikeasti ymmärrä koripallosta kuin pintaraapaisun, joka ei ole riittävästi. Suomalainen valmentajakoulutus on kaikessa hienoudessaan huonoa. Serkku Salille kommenttina, että varmasti systeemin alkuperäinen tarkoitus ei ollut sulkea pois luovuutta hyökkäyspelaamisesta, mutta jos olet yhtään katsonut nuorten maajoukkuepelejä, niin näin vain on tapahtunut.

 

[King James]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

On varmasti hankala myöntää tekevänsä asioita kansainvälisellä tasolla riittämättömästi, jos uhraa huomattavan määrän tunteja elämästään lajille ja kokee tekevänsä parhaansa. Vapaaehtoistyönä lajin parissa raatavilta sen ymmärtää, vaikka hattua en nostakaan, mutta keneltäkään palkkaa urheilusta saavalta en voi hyväksyä yhtään vähempää kuin jatkuvaa työnsä kehittämistä ja raakaa tulosvastuuta ammatissaan.

Suomalaisen koripalloilun osalta voin myöntää, etten tunne kenttää tarpeeksi hyvin voidakseni kritisoida sen toimijoita laajamittaisesti. Kahden seuran toimintaa olen riittävän läheltä seurannut elämäni aikana, mutta se ei vielä yleistyksiin riitä. Molemmat koripalloseurat ovat olleet suht elinvoimaisia yrittäjiä ja niiden listoilla on palkkaa homman pyörittämisestä saaneita ihmisiä. Kummankin joukkueen toiminta hiljentynyt huomattavasti entisistä ajoista, eikä niiden pyörittämiseen nykyään todennäköisesti palkattuja työntekijöitä edes tarvita.

Suomalaiseen jalkapalloiluun olen menettänyt kuitenkin uskoni täysin kaiken näkemäni perusteella. Tarpeeksi montaa seuraa nähneenä, tarpeeksi monta rahaa työstään saavaa tupeltajaa kohdanneena ja tarpeeksi monta menetettyä juniorilupausta tunteneena en enää usko suomalaisen jalkapalloilun nousuun. Usko parempaan ei ole mennyt Veikkausliigan paskuuden, seurajoukkueiden europelikonttaamisen tai maajoukkueen alennustilan takia, vaan puhtaasti ruohonjuuritason toiminnan kyvyttömyyden johdosta.

Koripallon osalta minulla on edelleen toivoa jäljellä. En ole koskaan käyttänyt enempää rahaa mihinkään muuhun joukkueeseen kuin Tampereen Pyrintöön. Olen nähnyt ja näen edelleen tilauksen tamperelaiselle koripallobuumille, jota ei ole vielä täysin päästy hyödyntämään. Kendo-Ilves on kyykyssä, TamU meni jo, Futis-Ilves ei ole vielä noussut yrityksestä huolimatta ja tamperelaisessa urheiluskenessä on tyhjiö täytettävänä. Arvostan Hakasen perheen toimintaa erittäin paljon, vaikka Jarmo Hakanen ei puheenvuoroissaan kovin ruusuista kuvaa tamperelaisen huippu-urheilun osalta ole maalaillutkaan. Mutta Pyrinnönkin osalta minä kuluttajana maksan tuotteesta ainoastaan niin kauan kuin sen laatu on riittävällä tasolla. Jos toiminta taantuu, niin kuluttajan tehtävä ei ole kustantaa laji-ihmisten elämistä omasta pussistaan keinotekoisen "seurauskollisuuden" nimissä. Tulosta on tehtävä.

Ajatus työskentelemisestä urheilun parissa on kiinnostava. Olen kuitenkin hankkinut koulutukseni muulta alalta, joten ammatinvaihto ei tunnu kovin realistiselta vaihtoehdolta juuri nyt. Vapaaehtoistyöskentely ei myöskään ainakaan tällä hetkellä kiinnosta, mutta maksan kuitenkin omalta osaltani osan suomalaisen koripallokentän kuluista Pyrinnön palveluita ostamalla. Ja palkanmaksajana voin hyvällä omatunnolla myös esittää rakentavaa kritiikkiä lajin parissa toimiville tekijöille. Varsinkin niille, jotka siitä rahaa nostavat. Toivon mukaan tilanne ei koripallon puolella ole yhtä surkea kuin jalkapallon puolella. Haluan uskoa parempaan huomiseen. Haluan uskoa, että lajin parissa työkseen puuhaavat ihmiset ovat riittävän hyviä nostamaan lajin uuteen kukoistukseen. Teidän tehtävänne on omalla laadukkaalla työllänne saada meidät maksumiehet uskomaan koripallon tulevaisuuteen. Jalkapallon tulevaisuuteen tässä maassa en enää usko. Olen myynyt sieluni Valioliigalle ja Englannin maajoukkueelle. Koripallon osalta Team USA on vielä korvattavissa ja seurajoukkueen kohdalla on tyhjä paikka.

LeBronista en luovu.

 

[takuri]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Eikös tuo ainakin koriksen osalta ole aikalailla poistettu. Tietääkseni C-Junnuissa taitaa alkaa tuo peliaika, suorituksen mukaan tyyli. Ainakin omien kokemuksien mukaan. Ja itse pidän sitä ihan järkevänä. Ei missään ala-asteen tokaluokkalaisissa ole mitään ideaa peluuttaa sen perusteellaa kuka sattuu sen lay-upin saamaan sisään jne. ja lannsitaa lopun porukan intoa siinä samalla, kun tuolla on paljon noita että halutessaan voisi peluuttaa tyyliä:yhdelle pallo ja se juoksee lay-uppeja. Tuossa iässä erotkaan ei niin suuria vielä ole, olen jopa sellaisen ihmeen valmentaessa nähnyt, kun yksi ala-asteen tokalla oleva opetteli pallonkäsittelyn surkeasta-erinomaiseksi reilussa kuukaudessa. Kotona kuulemma harjotteli ja joka kerta kun tuli reeneihin oli oppinut kokonaan uusia juttuja jne. (Treenejä oli 2 viikossa...).

En nyt oikein ymmärtänyt - tulisiko peliaika jakaa tasaisesti kaikille, vai pitäisikö tuon tokaluokkalaisen, joka on kotona harjoitellut ja kehittänyt pallonkäsittelyään päästä pelaamaan enemmän? Jos halutaan kannustaa harjoittelemaan, niin eikö peliaikaa tulisi jakaa enemmän niille, jotka harjoittelevat itsekseen. Jo alussakin?

 

[käyttäjätunnus]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Eiköhän tässä järjestelmässä, jota kutsutaan ”dettmannilaisuudeksi” ole lähinnä kyse siitä, että HD on lanseerannut maajoukkueille Meidän tapa –nimisen ohjelman. Tämä on hyvä asia, mutta kun sitä toteuttamaan ja uusien valmentajien kouluttamisesta vastaamaan laitetaan seuravalmennuksessa ja ylipäätään valmennuksessa erittäin kokemattomat Jyri Lohikoski ja Antti Koskelainen, niin siinä kohtaa mennään metsään rytisten. Näillä nuorilla miehillä on teoreettista pätevyyttä koripallovalmennuksen saralta, mutta heiltä puuttuu tärkein, eli käytännön kokemus.

Se, mikä miesten maajoukkueessa toimii, ei toimi kaavamaisesti toteutettuna ilman kykyä nähdä, mitä pelissä tapahtuu. Kaikki valmennuskoulutusmateriaali, jota tällä hetkellä käytetään, pohjautuu tällaiseen yhden asian malliin. Se sopii varmasti joillekin, mutta ei läheskään kaikille. Valmentajat, joilla puuttuu kokemusta ja pelinlukutaitoa, nojaavat kaavamaisesti tähän malliin, mutta viimeaikaiset tulokset nuorten maajoukkueiden osalta eivät ole kovin rohkaisevia.

Koripallo on kuitenkin yksi taktisimmista pallopeleistä ja nyt Suomessa yritetään valmentajakoulutuksessa ajaa mallia, jossa taktiikka korvataan mielettömällä hustlella puolustuksessa ja jalanjälkikoripallolla hyökkäyksessä. Se, mikä sopii miesten maajoukkueelle, saattaa sopia huonosti perähikiän ponnistuksen B-pojille. Eli voi olla, että ”dettmannilaisuudessa” ei ole itsessään silti niin paljoa vikaa, mutta aatetta eteenpäin jakavat eivät oikeasti ymmärrä koripallosta kuin pintaraapaisun, joka ei ole riittävästi. Suomalainen valmentajakoulutus on kaikessa hienoudessaan huonoa. Serkku Salille kommenttina, että varmasti systeemin alkuperäinen tarkoitus ei ollut sulkea pois luovuutta hyökkäyspelaamisesta, mutta jos olet yhtään katsonut nuorten maajoukkuepelejä, niin näin vain on tapahtunut.

Tätä juuri tarkoitinkin tikku-ukolla ja sihvosmaisella pelikirjakeskustelulla.

Minä ymmärrän "dettmannilaisuuden" kokonaisuutena, johon sisältyy koko maajoukkueohjelman uudistaminen (valmentajien ammattitaito ja koulutusjärjestelmä, pelaajien ympärivuotinen leiritys/seuranta, riittävän laaja kansainvälinen leiritys ja ottelut, koripalloakatemiat, lupaavimpien pelaajien "henkilökohtaiset" valmentajat, huippu-urheilun vaatimat tukitoiminnot ja olosuhteet, suomikoriksen yhteinen ilme ja pelitapa ja niin edelleen). Yksinkertaistettuna, Dettmannin aikana on suomalainen koripallo noussut kansainvälisesti tarkasteltuna harrastelusta vakavasti otettavaksi.

Sillä, minkälainen tuo Dettmannin "pelikirja" tarkalleen ottaen on, ei ole isossa kuvassa käytännössä mitään merkitystä. Samat koripallon lainalaisuudet pätevät niin paikka- kuin miespuolustukseenkin, nopeaan peliin kuin temmon jäädyttämiseen tai kolmiohyökkäykseen kuin "vapaaseen" hyökkäämiseenkin. Pelaajilta vaaditaan pelitavasta riippumatta henkilökohtaista taktista ja teknistä osaamista sekä urheilullisuutta.

Lohikoskesta ja Koskelaisesta olen kanssasi jyrkästi eri mieltä. Sitä paitsi jos tässäkin asiassa halutaan ainoastaan hyökätä tiettyjen yksittäisten henkilöiden päälle, puhutaan todella pahasti ongelman vierestä. Jos kuitenkin mielestäsi juniorimaajoukkueiden yskähtely on näiden kaverien syytä, niin luettelepa ne päävalmentajat, jotka ovat koripallo-oppinsa pääosin Lohikoskelta ja Koskelaiselta ammentaneet?

Valmentajakoulutus on toki monessakin maassa Suomea paremmalla tolalla, mutta tässäkin ollaan menty selvästi eteenpäin "dettmannilaisuuden" aikana.

En luonnollisesti ole yhtä mieltä kaikista Dettmannin ajatuksista ja hänen persoonansa jakaa mielipiteitä, mutta työn tuloksille ei voi kuin nostaa hattua.

 

[Jarpii]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Ja vielä Sieviseen palatakseni. Jani Sievinen kertoi, kuinka siinä vaiheessa kun menestystä alkoi tulla, kääntyi asetelmat päälaelleen ja isän piti ruveta jarruttelemaan harjoittelua. Lisäksi veikkaisin vaikkapa Jari Litmasen, Jarkko Niemisen ja Petteri Koposen lapsuudesta löytyvän paljon yhtymäkohtia tähän - heiltä vain puuttuu julkisesti leimattu isä.

Tämä tuli minulle hieman yllätyksenä. Vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassa Janin-Tarina, jonka olivat kirjoittaneet Kari Melart ja Jani Sievinen sai sen käsityksen, että Esa potki koko ajan Jania perseelle ja antoi vain kahdesti periksi. Vuosina 1991 (Ateenan EM-kisat Jani viides 200 metrin sekauinnissa 17-vuotiaana) ja 1996 jolloin tuli olympiahopeaa ja Esan mukaan se johtui heikosta harjoittelusta ja siitä, että hän antoi urheilijan päättää valmennuksesta eli löysäillä liikaa kun ei halunnut lisää perheriitoja.

Aikanaan Esa mm. telkesi Janin polkupyörän autotalliin, eikä antanut takaisin käyttöön ennenkuin Jani suostui taas uimaan.

 

[miksi]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Tätä juuri tarkoitinkin tikku-ukolla ja sihvosmaisella pelikirjakeskustelulla.

Dettmannin aikana on suomalainen koripallo noussut kansainvälisesti tarkasteltuna harrastelusta vakavasti otettavaksi.

Sillä, minkälainen tuo Dettmannin "pelikirja" tarkalleen ottaen on, ei ole isossa kuvassa käytännössä mitään merkitystä. Samat koripallon lainalaisuudet pätevät niin paikka- kuin miespuolustukseenkin, nopeaan peliin kuin temmon jäädyttämiseen tai kolmiohyökkäykseen kuin "vapaaseen" hyökkäämiseenkin. Pelaajilta vaaditaan pelitavasta riippumatta henkilökohtaista taktista ja teknistä osaamista sekä urheilullisuutta.

Lohikoskesta ja Koskelaisesta olen kanssasi jyrkästi eri mieltä. Sitä paitsi jos tässäkin asiassa halutaan ainoastaan hyökätä tiettyjen yksittäisten henkilöiden päälle, puhutaan todella pahasti ongelman vierestä. Jos kuitenkin mielestäsi juniorimaajoukkueiden yskähtely on näiden kaverien syytä, niin luettelepa ne päävalmentajat, jotka ovat koripallo-oppinsa pääosin Lohikoskelta ja Koskelaiselta ammentaneet?

Valmentajakoulutus on toki monessakin maassa Suomea paremmalla tolalla, mutta tässäkin ollaan menty selvästi eteenpäin "dettmannilaisuuden" aikana.

En luonnollisesti ole yhtä mieltä kaikista Dettmannin ajatuksista ja hänen persoonansa jakaa mielipiteitä, mutta työn tuloksille ei voi kuin nostaa hattua.

Valmentajista tulee yhtäkkiä mieleen ainakin Lohikoski ja Koskelainen, sekä kaikki ne, jotka ovat viime vuosien aikana suorittaneet HKVT-tutkinnon, eli ilmeisesti vain Dettman, Ailus, Poikolainen, Ponttis, Salminen ja Jokela ovat käyneet tutkintonsa ennen tätä "nykyistä" aikaa. Ja päävalmentajien lisäksi staffissa on aina kaksi muuta valmentajaa. Jos olet käynyt katsomassa nuorten maajoukkueiden pelejä, niin voit itse todeta, kuinka mielikuvituksetonta peliä ne pelaavat. Voi olla, että tämä ei ole valmentajien saaman koulutuksen takia näin, mutta siinä tapauksessa voisi peräänkuuluttaa, että onko meillä parhaat valmentajavoimat valjastettuna maajoukkuetoimintaan. Siellä kuitenkin vuodesta toiseen piiri pieni pyörii. Jos tärkein kriteeri edes valmentajkoulutukseen pääsylle on akateeminen koulutus ja oikeat suhteet, kuten nyt Lohikosken aikana tuntuu olevan, niin kyllä silloin mielestäni hukataan paljon hyvää potentiaalia.

 

[käyttäjätunnus]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Valmentajista tulee yhtäkkiä mieleen ainakin Lohikoski ja Koskelainen, sekä kaikki ne, jotka ovat viime vuosien aikana suorittaneet HKVT-tutkinnon, eli ilmeisesti vain Dettman, Ailus, Poikolainen, Ponttis, Salminen ja Jokela ovat käyneet tutkintonsa ennen tätä "nykyistä" aikaa. Ja päävalmentajien lisäksi staffissa on aina kaksi muuta valmentajaa. Jos olet käynyt katsomassa nuorten maajoukkueiden pelejä, niin voit itse todeta, kuinka mielikuvituksetonta peliä ne pelaavat. Voi olla, että tämä ei ole valmentajien saaman koulutuksen takia näin, mutta siinä tapauksessa voisi peräänkuuluttaa, että onko meillä parhaat valmentajavoimat valjastettuna maajoukkuetoimintaan. Siellä kuitenkin vuodesta toiseen piiri pieni pyörii. Jos tärkein kriteeri edes valmentajkoulutukseen pääsylle on akateeminen koulutus ja oikeat suhteet, kuten nyt Lohikosken aikana tuntuu olevan, niin kyllä silloin mielestäni hukataan paljon hyvää potentiaalia.

Päävalmentaja käsittääkseni vastaa joukkueen käyttämästä taktiikasta ja tuosta listastasi löytyykin kaikki päävalmentajat Larkasta lukuunottamatta (joka ei logiikkasi mukaisesti ole oppinut koriksesta mitään HKVT:n jälkeen, vaikka on valmentanut useamman kauden naisten SM-sarjaa ja toiminut Tammivaaran apuvalmentajana nuorten maajoukkueissa). Koskelaisen itsensä valmentama joukkue oli vielä tänä kesänä kaikista joukkueista lähimpänä nousua, mutta tämä on varmastikin ollut pelkästään hyvien apuvalmentajien ansiota.

On hyvä pitää myös mielessä, että mitkä ovat nuorten maajoukkuetoiminnan tavoitteet. Menestyminen EM-kisoissa on enemmänkin mittari kuin itsetarkoitus, ja tämänkin kesän menestymättömyys kertoo siitä, missä tällä hetkellä mennään. Parantamisen varaa on, ehdottomasti. Nuorten maajoukkueiden tärkein tavoite on kuitenkin tuottaa pelaajia aikuisten maajoukkueisiin ja tässä ollaankin onnistuttu ihan kohtuullisesti. Joka vuosi on putkesta noussut uusia pelaajia, jotka ovat vielä päässeet saumattomasti mukaan.

En missään nimessä kiellä, etteikö nuorten maajoukkueiden menestyksessä tai esityksissä ole parantamisen varaa, mutta on todellisten ongelmien kieltämistä, jos syy yritetään vierittää yksittäisten kouluttajien (tai edes yksittäisten valmentajien) niskoille. Kyllä parhaat valmentajavoimat on saatu mukaan maajoukkuetoimintaan ja mielestäni tulokset ovat olleet suurin piirtein niillä main, kun sen odottaisi käytettävissä olevalla pelaajamateriaalilla olevan. Miten tuotetaan parempia pelaajia, on se todellinen kysymys.

 

[älä nyt viitti]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Päävalmentaja käsittääkseni vastaa joukkueen käyttämästä taktiikasta ja tuosta listastasi löytyykin kaikki päävalmentajat Larkasta lukuunottamatta (joka ei logiikkasi mukaisesti ole oppinut koriksesta mitään HKVT:n jälkeen, vaikka on valmentanut useamman kauden naisten SM-sarjaa ja toiminut Tammivaaran apuvalmentajana nuorten maajoukkueissa). Koskelaisen itsensä valmentama joukkue oli vielä tänä kesänä kaikista joukkueista lähimpänä nousua, mutta tämä on varmastikin ollut pelkästään hyvien apuvalmentajien ansiota.

On hyvä pitää myös mielessä, että mitkä ovat nuorten maajoukkuetoiminnan tavoitteet. Menestyminen EM-kisoissa on enemmänkin mittari kuin itsetarkoitus, ja tämänkin kesän menestymättömyys kertoo siitä, missä tällä hetkellä mennään. Parantamisen varaa on, ehdottomasti. Nuorten maajoukkueiden tärkein tavoite on kuitenkin tuottaa pelaajia aikuisten maajoukkueisiin ja tässä ollaankin onnistuttu ihan kohtuullisesti. Joka vuosi on putkesta noussut uusia pelaajia, jotka ovat vielä päässeet saumattomasti mukaan.

En missään nimessä kiellä, etteikö nuorten maajoukkueiden menestyksessä tai esityksissä ole parantamisen varaa, mutta on todellisten ongelmien kieltämistä, jos syy yritetään vierittää yksittäisten kouluttajien (tai edes yksittäisten valmentajien) niskoille. Kyllä parhaat valmentajavoimat on saatu mukaan maajoukkuetoimintaan ja mielestäni tulokset ovat olleet suurin piirtein niillä main, kun sen odottaisi käytettävissä olevalla pelaajamateriaalilla olevan. Miten tuotetaan parempia pelaajia, on se todellinen kysymys.

Tuo viittaus WU16 joukkueen nousumahdollisuuksiin on varmasti vitsi. Nimenomaan valmentaja sössi pelin täydellisesti ja tämän näkivät itseni lisäksi kaikki paikalla olleet.

 

[käyttäjätunnus]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Tuo viittaus WU16 joukkueen nousumahdollisuuksiin on varmasti vitsi. Nimenomaan valmentaja sössi pelin täydellisesti ja tämän näkivät itseni lisäksi kaikki paikalla olleet.

Paha väittää vastaan kun en itse paikalla ollut.

Kaipa Tallinnassa on kuitenkin jotain oikein tehty kun kerta kuusi ensimmäistä ottelua voitettiin?

 

[.C.]

Vs: Jani Sievisen tarina - kuinka tullaan huippu-urheilijaksi

Paljon tekstiä

Millä tavalla tilanne on koripalloilun puolella surkea? Käsittääkseni siitä ei kovin kauvaa ole, kun suomi käytännössä pelasi todella kovia pelejä EM-kisoissa ja kehuja herui niin muiden maiden pelaajilta, kuin valmentajiltakin? Tahdot siis muuttaa ilmiselvästi toimivaa tapaa?

Ymmärrän, että olisi todella kivaa jos näitä superlahjakkuuksia kokoajan olis, mutta mitä ehdotat näillä pelaajilla? Koponen isolationia koko peli? Maajoukkueen pelitapa ei määrää yksilöiden kehitystä, ei sitten millään tavalla. Ne on vaan pari peliä, ennemminkin seurajoukkuueen pelitapa sen kehittymisen määrittää.

Tottahan tuo on, että ei oo montaa Kobea, Durantia, Jamesia suomesta tullut mutta ihmehän se olis jos semmonen tulis. Suomessa ei voida kuitenkaan toteuttaa tuota, antaa poikien pelata ja katotaan sitten kuka tekee 50 pinnaa, systeemiä. Ainhan tuollaista Durant-tyyppistä tapausta voisi toivoa, eli joku pikkunen saa turhan myöhään kasvupyrähdyksen ja pelannut takuria/osaa takurin taidot jolloin onkin yli 200cm pitkänä aivan pysäyttämätön. Mutta tätä odotellessa.
Dettmanin syytä suomen "James vajavaisuus" ei kuitenkaan millään tavalla ole, sillä kaveri valmentaa miesten maajoukkuetta ja tekee sen sitä mukaa millassia pelaajia sinne tulee.

En nyt oikein ymmärtänyt - tulisiko peliaika jakaa tasaisesti kaikille, vai pitäisikö tuon tokaluokkalaisen, joka on kotona harjoitellut ja kehittänyt pallonkäsittelyään päästä pelaamaan enemmän? Jos halutaan kannustaa harjoittelemaan, niin eikö peliaikaa tulisi jakaa enemmän niille, jotka harjoittelevat itsekseen. Jo alussakin?

No seuran filosofia oli tuossa iässä vielä jakaa peliaika suht tasaisesti. Enkä varsinaisesti nähnyt, että se olisi kenenkään intoa varsinaisesti lannistanut.
Kannustusta toki annettiin sitten muilla tavoilla. Itse käytin mm. seuraavia keinoja kannustukseen, kun peliaikaa nyt ei voinut ihan hirveesti enempää antaa.
-Laitoin alottamaan(alotusviisikko oli näille pikkusille jotenkin tosi iso juttu)
-Laitoin sen aina tiukoissa paikoissa kentälle/pelin lopussa, joskus kysy kun alettiin oleen joholla miks otin pois ja vastasin että "Siks että voin laittaa sut lopussa kentälle kun on tiukempaa." ja näkihän sen siitä että oli otettu luottamuksesta.
-Tasa tilanteissa jos oli aikalisää tms. käskin pelata tälle kaverille pallon jne.

Eli vaikka itse peliaikaan ei voi vaikuttaa niin vastuuta voi muuten antaa kannustimena. Pienillä tämä on todella toimivaa, koska silloin myös ne jotka eivät vielä niin kauheen taitavia ole, ovat kuitenkin tyytyväisiä siihen, että saavat pelata ja ne jotka selvästi parempia ovat, ovat tyytyväisiä siihen että saavat vastuuta tiukoissa paikoissa.
Tuohon vastuun antamiseen muutenkin on koriksessa todella paljon tilanteita:
-Kuka tuo pallon ylös?
-Kuka heittää vaparit esim tekusta?
jne.
Ei se noille pikusille ollut mikään ongelma, että kaikki pelaa samanverran niin en ymmärrä miksi se meille isommille sitten olisi?
Ja pitää muistaa myös se, että noissa peleissä tän yhen kaverin ois voinu vaan laittaa juoksemaan lay-uppeja. Ite yritin saada sen välillä hidastamaankin peliä sillä, 1. Hyvää sen kehitykselle että joutuu pelaamaan valmista puolustustakin vastaan 2. Saatiin esim. parille pidemmälle pojalle palloa kun ei ne ois muuten kerinny hyökkäykseen mukaan.
Lisäsksi tuossa oli yksi haaste lisää pikku kaverille, eli alussa tuli selville että kyllä se pisteitä pystyi tekemään, mutta sanoin sitten että sen vastuulle tulee myös saada kaverit tekemään niitä. Ja kyllähän se siinä turnausten aikana kehittykin.

Itse koen, että kyllä on urheilijan oman motivaation varaan pystyttävä huomattavasti jättämään. Toki sitä pitää ruokkia, mutta ei lytätä ja mennä jonkun toisen päätösten mukaan. Urheilija on kuitenkin itse se jolla on aina oikeus lopettaa harrastaminen mikäli näin tahtoo.
Kun katsoo maailman parhaita, niin ei siellä kovin montaa kaveria ole joilla ei ole motivaatiota ihan omasta takaa. Mites se Jordaninkin tarina nyt menikään, ei päässyt joukkueeseen niin sai siitä motivaatiota, ei niinpäin että joku joka ei joukkueeseen tahdo sinne tungetaan.

Jos jollakulla ei ole motivaatiota harjoitella itse, niin tottakai sen sitten pitäisi näkyä myös peliajassa jne.