Vs: Korihait 2013-2014
Jotakin asian tapaistakin.
Mietittiin tuossa kollegoiden kanssa aamukahvilla näitä hukkuville urheilujoukkueille männävuosina järjestettyjä kansalaiskeräyksiä. Pyöreässä pöydässä puhuttiin muun muassa mäkihyppymaajoukkueesta ja Jyväskylän JJK:sta, Korihaiden ohella.
Ensinnäkin syvään kumarran jokaiselle hankkeiden puuhaihmiselle, joka vilpittömästi uskoo asiaan ja käärii hihat tarttuakseen toimeen. Meitä kulmapöydästä huutelijoita on tässä maalmassa ihan riittävästi, mutta jonkun tämäkin homma on vain tehtävä.
Niinpä muutama huomio, miksi näillä kansalaiskeräyksillä on tapana tussahtaa.
-"Köyhän hulttion" -oireyhtymä.
Rahat lahjoitetaan organisaatiolle, joka on tehnyt huonoja ratkaisuja jo aiemmin käytettävissä olevilla varoilla. Esimerkkinä 100 000 euron antaminen "köyhälle hulttiolle" tekee henkilöstä harvoin "järkiperäisen varallisuudenhoitajan", vaan hän on yhä hulttio, joskin hetken aikaa rahoissaan oleva sellainen.
Korihaiden seuraorganisaatio on jämähtänyt. Samat ihmiset vuodesta toiseen pyörittävät papereita ja tekevät päätöksiä. Tarmo ei riitä, virta ei riitä, ollaan vaan, kun ei muitakaan löydy hommia hoitamaan. Se johtaa henkiseen alakuloon ja saamattomuuteen. Ruori pyörii käsissä, kurssia ei korjaa kukaan, ollaan ajopuuna ja lopulta karilla.
Vika ei sinällään ole yksittäisten ihmisten vaan koko yhteisön. Uusikaupunki on pieni paikka, jossa asiansa osaavia, vapaaehtoisia tekijöitä ei vain nykymaailmassa enää löydy riittävästi.
-Strategian puute.
Rahoille ei ole suunniteltu todellista käyttötarkoitusta, koska ei olla oltu aiemmin siinä tilanteessa, että rahaa ylipäänsä olisi käytettävissä. Helmisen heitto aputyövoimasta "pitkään päähän" on ymmärrettävä mutta toisaalta ylimalkainen ja sattumanvarainen. Joukkue on alunperinkin aivan liian kapea ja roolitukseltaan yhteensopimaton. Se apu pitkään päähän pitäisi ennen muuta olla jenkin/jenkkien vaihto sekä extra-suomalainen/Eu, jotta olisi perusteltavissa. Tällaiseen tuskin raha riittää.
-Lahjoitusten tuotto
Somessa ja sunnuntaikirkossa kaikki ovat suuria lahjoittajia ja antavat pienestä palkastaan pitkän siivun seuralle. Kun kassa lasketaan, paljastuu totuus. Käsi on pysynyt tiukasti omassa taskussa kuin lakimiesten pikkujouluissa.
Näen Korihaiden putoamisessa piilevän mahdollisuuden uudistumiselle. Seutukunta voi näyttää halutaanko siellä seurata ja kannustaa mestaruussarjatason koripalloa. Toinen vaihtoehto on koripallon alasajo.
Suomalainen palloilujoukkue elää talouselämän ja muutamien mesenaattien tuella. Jos sitä ei löydy, ei saada koottua voittavaa joukkuetta, jota suuri yleisö saapuisi katsomaan.
Toinen, harvinaisempi vaihtoehto, on lahjakkuuksia leipova juniorityö. Se tuottaa seuralle rahaa ja pelaajia, eikä olla yhtä paljon ulkopuolisen talousavun varassa.
Suomalainen urheilukulttuuri on voittamisen ihannointia. Me pelkäämme epäonnnistumista ja häviäjiä, koska samaistumme siihen. Se on suurin syy myös sille, miksi me harvoin voitamme mitään.
Englantilainen hiilimainari kannustaa omaa joukkuettaan kehdosta hautaan ja käy peleissä, potkittiin palloa sitten aladivarissa tai valioliigassa. Suomalainen ei niin tee, vaan hän ryhtyy vähättelemään ja mollaamaan omiaan.
Toivon vilpittömästi olevani jälleen kerran täysin väärässä.