Vs: Kouvot - Topo välierät
Itselleni tuli pelatusta välieräsarjasta elävästi mieleen kevään 2008 SM-finaalisarja Honka-Kouvot. Kaksi tasavahvaa, atleettista joukkuetta puolustaa nimenomaan joukkueina käsittämättömällä antaumuksella, tuloksena se, että vastustajan settipeleistä vain murto-osa onnistuu. Ottelusarjan edetessä hyökkäyksestä muodostuu yhä enemmän 1-1-vääntämistä, ja ottelusarja ratkesi siihen, että ToPolla oli enemmän yksilöitä, joilla ei käsi vapissut. Ok - Kouvojen pelinjohto oli haavoittuvaista, mutta kyllä Kouvotkin sai Trotterin pelinvirittelyn aika sekaisin parhaimmillaan.
Kulminaatioksi nousi se, että Kouvoilla ei ollut Kyle Shilohin ja Ajene Moyen rinnalle kavereita, jotka olisivat pystyneet ilta toisensa jälkeen kantamaan vastuuta. Vaikka Ross Neltner paransi peli peliltä, hänen hyökkäyspään avunusa jäivät takaovista nostettuihin/donkattuihin kuppeihin paikkahyökkäyksen jäljestä. Ville Kaunisto hassutti joka matsissa kerran tai pari Möttölää, mutta Hanno ja Pearson tiesivät tasan tarkkaan, mistä Kaunisto lähtee ajoon ja pakottivat tämän fade away -hypäreihin. Jukka Katajan ToPo yritti puolestaan pakottaa ratkaisuihin, koska Vorssan miestä ei ole vuosiin tunnettu viimeistelijänä.
Vaikka Kouvojen nuoret kaverit Kanervo ja Nikkarinen ovat hemmetin lupaavia ja taattua maajoukkuekamaa vuosikymmenen edetessä, nämä välierät osoittivat eron miesten ja poikien välillä. Kanervon itseluottamus tuntui menevän jo ekassa matsissa ohi heitettyihin kolmosiin. Molemmissa Helsingissä pelatuissa otteluissa ToPon joukkuepuolustus ohjasi pallon Kanervolle vapaisiin paikkoihin, joista mies heti yksi toisensa jälkeen heittonsa ohi - 39% tarkkuudella kolmosensa runkosarjassa upottaneelta kaverilta olisi odottanut enemmän - no, lisää treeniä, niin hyvä tulee. Aina Nikkarisen tullessa kentälle ToPo iski ylimääräisellä vaihteella hänen kimppuunsa Trotterin, Kajanderin, Niskasen ja Lehtisen voimin, jolloin Anton pelinjohdosta tuli ylivarovaista epäonnistumisen pelossa. Toikalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin peluuttaa Nikkarisen rinnalla joko Shilohia tai Katajaa. Yhdyn kuitenkin Timo Niemisen sanoihin UrhoTV-lähetyksessä: vuoden päästä Antto heittää vastaavissa tilanteissa avopaikoista sisään ja pitää pallon hallussa.
ToPon amerikkalaiskolmikon Kouvot piti pääsääntöisesti hyvin kurissa. Trotter, Pearson ja Smith olivat kuitenkin sen verran ammattimaisia kavereita, että osasivat käyttää avujaan hyödykseen aina vastustajan antaessa siimaa. Kahdessa vikassa välierässä Trotterin nuoruus tuli hyvin esille paikoin hyvinkin harkitsemattomina ratkaisuina, ja tätä tulee Pyrintö taatusti käyttämään hyödykseen. Tämä voi olla kännipuhetta (?), mutta ToPon amerikkalaisista parhaiten kortensa kekoon kantoi mielestäni kuitenkin Corey Smith, joka pystyi vääntämään korin väkisin aina joukkueensa sitä eniten tarvitessa ja stoppaamaan Moyen hurmoksen tarpeen tullen, kuten ratkaisumatsin päätösminuuteilla.
Hannolta vuoristoratamainen sarja - kaksi erinomaista ottelua (1. ja 4.), yksi kehno (3.) ja yksi kaksijakoinen (2.). Hannon kaltainen romuluinen kaveri on helpohko pakottaa pallonmenetyksiin erityisesti apupuolustuksen ollessa kohdallaan, mutta #13 onnistui Smithin tavoin nostamaan tasoaan aina tarpeen tullen. Hannon ratkaisuvalmius on suomalaispelaajien joukossa omaa luokkaansa, mutta vielä tärkeämpi hän on joukkueelleen puolustuksen ja hyökkäyksen keuhkoina. Kyllä ne ToPon selustasta nostetut korit olivat loppujen lopuksi aika harvassa.
Kiitos Kouvoille hienosta välierävastuksesta ja tsemppiä koko konkkaronkalle pronssimatsiin. Toikan kausi Kouvojen koutsina on ollut hienoa katseltavaa ja toivoa sopii, että tämä nelivuotinen päättyy mitalijuhlaan. Erityiskiitos Ajene Moyelle - eräs hienoimmista pelaajista, jonka otteita olen koskaan saanut Suomen kentillä todistaa.