Vs: mihin häviävät junnujoukkueet
xxx sanoi:
Rennolla pelailumeiningillä saadaan ehkä pidettyä jonkunlainen pelaajanippu kasassa jonnekin A-junnuihin asti. Mutta ainakin meidän seurassa on käynyt niin, että kun A-ikäiset ovat treenanneet n. 3-4 krt viikossa, pitäneet hauskaa ja pärjänneet ihan kivasti jossain alueen 1.divarissa, lopettaminen on vain siirynyt. Koska A-iässä ei olla treenattu kunnolla, kynnys siirtyä pelaamaan aikuisten tasolle on ollut aivan liian suuri. Ja luulot omasta osaamisesta eivät myöskään ole olleet aivan kohdillaan... Ja lopettaminen tapahtuu tässä vaiheessa!
Ainoa ratkaisu nähdäkseni olisi, että saman seuran sisältä löytyy tarpeeksi pelaajamateriaalia, että joskus B-junnuista alkaen voidaan tarjota pelaajille mahdollisuus sekä leppoisaan pelailuun että kovaan, tavoitteelliseen harjoitteluun. Pienten seurojen suurin ongelma on juuri siinä, että samassa joukkueessa on usein pelaajia, joiden tavoitteet pelaajina eivät kohtaa.
Paljon asiaa. Ongelma on pikkuseuroissa se, että materiaali on niin kapea, että ei voida rakentaa eri tavoitteilla oleville pelaajille omia sarjoja. Kun materiaalia olisi tehdä harrastelu- ja kilpajoukkue, sekä mahdollisesti jotakin sillä välilläkin, niin ongelmaa ei olisi. Tässä liiton tavoite Nuori Suomi / KAIKKI PELAA- meiningistä on juuri oikeansuuntainen; että harrastajamäärät pysyisi riittävän korkeina eri tasoisten ryhmien muodostukseen. Eikä ryhmien rajat saa olla kiveen kirjoitettuja, vaan innostuksen asteen muuttuessa panostusta voi muuttaa ja siirtyä kulloisenkin intressin tasoiseen ryhmään ilman, että nuori tuntisi pettävänsä vanhan ryhmänsä tai olevansa uudessa ryhmässä joku outo kummajainen. Kun tätä mahdollisuutta ei ole, on helpompaa lopettaa koko harrastus.
Omien kokemuksieni mukaan ryhmän toimiminen NuSu-hengessä ei olisi mikään ongelma. Muutamaa yksittäistä pelaajaa lukuunottamatta voitto ei ole niin tärkeää että se ajaisi joukkuepelaamisen ohi. Yleensä se pakkovoiton hakeminen tulee vanhempien ja valmentajan kunnianhimon ajaessa ohi ryhmän edun.
Lopputuloksena on yleensä se, että kentälle haetaan vain ne tekniset, nopeat ja ketterät pelaajat,"lapsitähdet", jotka pallon saatuaan ajaa läpi kentän ja pussittaa. Ts, koko kentällinen takamiehiä. 4-5-paikkojen pelaajat istuvat penkillä.
Jonkin ajan kuluttua nämä penkinlämmittäjät jättävät tulematta peleihin, ja jonkin ajan päästä lopettavat kokonaan. Tätä jatkuu b-ikäisiin asti, kunnes nämä takurit kyllästyvät ajamaan päin vastapuolen lihamuuria, ja joukkue lakkaa olemasta kokonaan.
Yhden pojan kohdalla ihmettelimme, kun treeneissä kaikki oli ok, mutta peleissä ei syötytty kenellekkään, vaan itsepäisesti vain ajettiin itse läpi, ja koitettiin prayereilläkin koria. Yhden pelin jälkeen asia selvisi, kun isä tuli pukkariin lompakko levällään kysymään pojalta, montako koria se oli tehnyt. Taksa kuulemma oli piste ja euro. Että se siitä yhteispelistä...
Suurissa seuroissa volymiä on, mutta eipä sielläkään harrastelijasarjoja paljon näy. Viikonloppuleiritykset sanelevat peliajan, ja jos olet poissa "vapaaehtoisesta leirityksestä" toistuvasti, siirryt divaritasossa alemmas ja annat tilaa "sitoutuneimmille". Kyllä siellä lopettamisprosentit on samaa luokkaa kuin pikkuseuroissakin. Ainoa ero on se, että suurseurassa joukkueiden määrä pienenee, pikkuseurassa joukkue loppuu, ja siirryt seuraavaan ikäluokkaan, jos rahkeet kestävät.
Silti olen liiton kannalla koripalloharrastuksen profiilin nostamisessa. Harrastuspohjan laajentamisella ja perusasioiden opetuksella kun saadaan nuoret pysymään harrastuksen parissa tuonne 15v. ikään asti, niin vasta sitten nähdään, kenestä oikeasti on panostamaan lajiin ja ketkä tykkää pomputella katukorista silloin tällöin. Kummatkin vaihtoehdot on hyviä. Liikuntaa ja poissa pahanteosta.
