Vs: Mikä on paras leffa?
Kävin tänään katsastamassa The Simpsons -elokuvan. Muistan edelleen ladelleeni kolmasluokkalaisena pikkuskloddina äipälle, että "ei minusta tule Simpsoneiden fania, kun olen Turtlesin fani." Neljännen luokan luokkakuvassa poseeraan kuitenkin jo Bart Simpson -paita päällä, eikä Michelangelo enää ollutkaan niin kova jätkä. Jotenkin Simpsonit on kuitenkin vuodesta toiseen toiminut stressiterapiana, ja tätä leffaa on tultu odotettua kuin Lahtisen Lempi ylösnousemusta.
En normaalisti käy leffassa. Täytän siinä mielessä kaikki runohomon tunnusmerkit, että minun mielestäni leffaa katsotaan tosiaan leffan vuoksi eikä siksi, että siellä on Heathrown lentokentän kokoinen kangas, färssinmakuista popcornia, kuuden litran limupulloja, rapisteltavia karkkipusseja ja hierova selkänoja. Koska Simpsonit ei mennyt Kino Engelissä, piti tyytyä Kinopalatsiin ja luoja paratkoon, kuinka osasin odottaa pahinta.
Ehdin leffaa edeltävän vartin ajan tuskailla ihmisten tauotonta puheensorinaa, kännykällä räpläystä ja atsoväripallojen tunkemista suuhun, mutta Homerin avausvuodatuksesta lähtien olin täysin myyty. En jaksanut hirveästi havainnoida sitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Mielestäni leffasta paistoi kaiken kaikkiaan läpi se, että se oli räätälöity huolella. 82 minuuttiin ei yksinkertaisesti mahdu kaikkea sitä, mikä Simpsoneista on tehnyt niin hyvin aikaa kestävän sarjan.
Pitkän elokuvan on pakko noudattaa tv-sarjan kaavaa vain siinä mielessä, että siihen tarvitaan draaman kaari alusta keskikohdan kautta loppuun. Enkä ole toistaiseksi nähnyt yhtäkään Simpsoneiden jaksoa, johon olisi tiivistetty Moen tavernan arkea, pastori Lovejoyn tuskailua seurakuntalaisten kanssa, Veri-Ien Murphyn saksofonisoolot, Mr. Burnsin ja Smithersin kaksimielistä dialogia, isoisä Simpsonin dementoitunutta yksinpuhelua ja Martin Princen edesottamuksia nerokoulussa. Jostain on pakko tinkiä ja jonkin ympärille on pakko rakentaa. Se jokin, minkä ympärille on pakko rakentaa, on Simpsoneiden perhe ja heidän edesottamuksensa. Ja kun ihan rehellisiä ollaan, Simpsoneiden perheestä jokainen pääsi valokeilaan nimenomaan omalla luonteellaan. Se oli sarjaa ajatellen jalo teko.
Enkä voi väittää, etten olisi viihtynyt. Juonellisesti pari kertaa mentiin siitä, mistä aita oli matalin. En kuitenkaan jaksa välittää moisesta. Jos tahdon realismia, katson Lars von Trieriä. Jonkun kirjoittajan mainitsemat "puujalkavitsit" olivat ilmiselvästi Family Guy -vaikutteisia, joka on esimerkki jo Disneyn ja Warnerin piirrossarjasodan vaiheista: Jäljittelijä kopioi esikuvaansa niin hyvin, että esikuvan on hiljalleen pakko kopioida jäljittelijää. Huumori oli kaiken kaikkiaan vähän roisimpaa kuin piirrossarjassa ja mikäpä siinä? Ei pari kikkelivitsiä ja pari "god damnia" leffaa suorastaan sensuurin hampaisiin saa.
Leffan pituuskin oli aika lailla kohdallaan. Juuri sopivan pitkä. Jostain kumman syystä kaikki elokuvatuotantoyhtiöt ovat Sormusten Herran jälkeen päättäneet, että elokuvien on pakko olla vähintään 2½-tuntisia, mikä on enemmän tai vähemmän kärsimystä, jos juoneen ei ole panostettu. Simpsonit viihdytti 82 minuuttia hyvin yksinkertaisen juonen varaan rakennettuna. Ennalta-arvattavuutta oli tietysti jossain määrin, mutta senkin suhteen olen hyvin sallivainen. Sarjan arvo on jossain aivan muualla.
Mielenkiintoista muuten, että suomalaisen leffateollisuuden mogulit suuressa viisaudessaan päättävät tietenkin, että "tämä on piirrosleffa, tämänhän on pakko olla lapsille suunnattu." Ei sillä, että minulla olisi mitään piirrosleffojen dubbausta vastaan yleisesti; helpottaahan se omaa työtä, kun ei lapsenvahtivuorossa tarvitse alati lukea ääneen. Luulisi kuitenkin pamppujen käsittäneen, että Simpsoniin tykästyneistä 99,8% katsoo sarjaa viikottain (tai SubTV:n tapauksessa päivittäin) alkuperäiskielellä kotonaan. Miksi eivät samantien dubanneet South Park -elokuvaa? "Mikko Leppilampi on Cartman! Peter Franzén on Kyle! Samuli Edelmann on Saddam Hussein!"
Yksi kysymys leffasta jäi kaivamaan... mitä hemmettiä sille possulle tapahtui?
