Vs: Puolivälierä: Topo - Korihait
Kevään 1995 pleijareiden kynnyksellä olin hädin tuskin 13 vuotta täyttänyt, mutta muistan ajatelleeni jo helmikuun '95 alussa, että Korihait olisi jopa potentiaalinen mestarisuosikki. ToPolla oli joukossaan nimimiehiä Pere Klingasta Riku Marttiseen ja Greg Joynerista Antti Wuorenjuureen, mutta Johnny Roberson ei vakuuttanut suorituksillaan ja stadilaisista jäi jotenkin hengetön kuva. Korihait oli puolestaan SM-sarjan alempaa keskitasoa aina jouluun asti, mutta silloin jotain alkoi tapahtua.
Muistan ainakin ajatelleeni tuolloin, että Ukin nousu kulminoitu Jarkko Ahlbomiin, joka pelasi alkukaudesta paria minuuttia per matsi, mutta nousi tärkeäksi rotaatiojätkäksi keväällä. Uki aloitti usein hyökkäyksensä siten, että Ahlbom rullasi kolmosen kärjestä korille pitkine käsineen ja lähti layupiin, ja kulmissa odottivat kolmosvuoroaan Mika Kankaanpää ja Gerald Lee Senior - molemmat muistaakseni yli 38% kolmospommittajia. Frank Sillmon oli korin alla samaa luokkaa kuin Tyray Pearson nyt, vaikka vähän kimmoisampi, hivenen paksummassa kunnossa ja muutaman sentin lyhyempi. Jouko Turkan näköinen Ondray Wagner ei kerännyt hirveästi tunnustusta, mutta parempaa takapuolustajaa sai hakemalla hakea. Lisäksi sällillä oli uskomaton pelisilmä, ja 195 sentin varrellaan hän oli aika lailla suomalaistakamiehiä isompi.
Tietenkin joukkueessa oli myös loistavia roolipelaajia. Kimmo "Terminator" Heinonen yleensä aloitti matsit ja antoi vastustajan sentterille viitisen minuuttia runtua, jonka jälkeen Ahlbom tuli kentälle kalastamaan turhautuneelle vastasentterille virheitä. Mika Rinne latoi kolkkinsa sisään niin ikään hyvällä prosentilla ja Jani Hyytinen (?) oli yllättävän taitava puolustaja. Minulle oli aivan selvää, että Uki voittaisi ToPon semeissä ja kun Korihait nappasi 0-1-finaalijohdon, en uskonut Kouvojen siitä enää nousevan.
No, Kouvot oli kova sakki. Bill Gillis ja John Taylor, huh huh. Laaksosen Samin tukijalkaliikkeet. Ja alun perin tutkaparista Jukka Toijala/Mikko Sydänmaanlakka se lupaavampi oli jälkimmäinen, joka pelasi tuolloin elämänsä kautta. Sypen ura kuitenkin taisi kaatua loukkaantumisiin, kun taas Toikka kehittyi maajoukkuetason jätkäksi.
Oh, memories!