Vs: Tampereen Pyrintö 2011-2012: Eurooppa jäi valloittamatta, nappaako Suomessakaan?
Aika tarkalleen vuosi sitten Veikkaajassa oli kolumni siitä, kuinka jääkiekon SM-liiga on menettänyt osan hohdostaan, kun pelaajat ovat liian hyviä kavereita keskenään. Että vastustajaa ei uskalla taklata, kun sitten se ei lähde matsin jälkeen kanapastalle ja oluelle.
En tiedä, mikä on lätkäliigan tilanne nyt, mutta vaikka kannatan wanhan ajan käytöstapoja ja herrasmiesmäisyyttä, Korisliigaa olisi aika tylsä seurata, jos kaikki pelaajat tunnustaisivat välittömästi rehdisti virheensä, läpsisivät toisiaan veljellisesti pepuille kontaktin jälkeen ja vaihtaisivat esikoistyttäriensä valokuvia matsin jälkeen. Koripalloilijat ovat fiksua porukkaa ja tulevat toimeen keskenään, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien täytyisi pitää toisistaan. Ja kun kuuntelee pelaajien keskinäistä juttelua matsin jälkeen, olisi Korisliigassakin aineksia melkoisiin skismoihin.
Minun mielestäni osa showta on se, että Damon Williams pyörittelee päätään tuomarien edessä, Sami Lehtoranta työntää polveaan screenissä vähän liian pitkälle, Risto Virtanen juoksee näköetäisyydelle vastustajan valmentajasta takomaan nyrkkiä ilmaan, jenkkipelaajat jupisevat toistensa korvaan ja Clifton Jones tuulettelee vierasyleisön edessä onnistunutta kolmosta. Tunnekuohut kuuluvat urheiluun. Toisinaan rajanylityksiä sattuu, ja silloin fiksut pelaajat myöntävät sen itse ja selvittävät asian keskenään – näin kävi vaikkapa vuosi sitten Cedu Latimerin ja Antero Lehdon tapauksessa.
Menestyneet joukkueet ja pelaajat huomaavat myös sen, että menestys tuo mukanaan vihaajia – sekä tietynlaisen luodinkestävän egon, jonka jälkeen tuomareiden vihellyksiä ja keskustelupalstojen kommentteja on vähän vaikeampi sulattaa. Damonin Pyrintö, Sohlbergin Honka ja Turusen LrNMKY ovat ihan samasta puusta veistetyt: kun joku joukkue on keskimäärin muita parempi ja suurempi, silloin antipatioiden purkaminen kyseistä joukkuetta kohtaan on paitsi sallittua, jopa pakollista. Isointa kiveä on helpoin potkia.
Jos Damon kieltäytyy hakemasta parhaan pelaajan palkintoa tai vaikkapa Hanno tai Toikka alkavat kiehua yleisön huudoista, olkaa herran jestas sentään tyytyväisiä siihen, että saitte lipun hinnalle vastinetta. Liigakauteen mahtuu ihan tarpeeksi niitä matseja, joissa ottelutapahtuma on parhaimmillaankin yhtä jännittävä kuin C-poikien alueellisen kolmosdivarin alkulämmittely ja vahtimestarin on pakko välillä toimia unilukkarina, jotta kuorsaus ei häiritsisi vapaaheittäjiä.
Kaikki, joita tämän liigan Damonien sun muiden edesottamukset häiritsevät, voivat lohduttautua sillä, että loppujen lopuksi joka kauden päätteeksi mestariksi kruunataan se kaikkein paras joukkue, eikä yksikään joukkue voi voittaa mestaruutta joka vuosi. Ennen pitkää Turusen LrNMKY, Sohlbergin Honka ja Damonin Pyrintö joutuvat päättämään kauden hopeaan tai puolivälierätappioon samaan tapaan kuin vaikka Kobe viime keväänä NBA:ssa, ja silloin tilalle astuu jokin toinen joukkue, jota vihata.