Vs: ToPo 2008-2009
Minullakin on hyvin lämpimiä muistoja Klinga-Lee-Gatewood-akselin ToPosta. Klingan ympärille kasattu joukkue alkoi kantaa hedelmää kevään 1996 mestaruudesta ja kausien 96/97 ja 97/98 yhteispeli oli niin saumatonta, että en ole vastaavaa nähnyt Suomessa sen koommin. Oli ihmeellistä, että samaan joukkueeseen saatiin niin monta uransa huipulla olevaa pelaajaa, joilla oli halu tehdä yhdessä töitä. Hienoa oli myös se, että Suomesta löytyi noinakin vuosina joukkueita (Kouvot, Lahti, Honka), jotka pistivät ToPon ajoittain todella tiukoille pudotuspeleissä.
Pelikaudella 97/98 ToPo piipahti niin NYT-liitteessä, Cityssä kuin FIBA:n kuukausittaisessa koriksen erikoisjulkaisussakin. Sittemmin vastaavaa innostusta on saanut aikaiseksi lähinnä Möttölä Utahin vuosinaan ja viimeiseksi Petteri Koponen. Uskomatonta ajatella, että tuosta Samara-matsistakin on kohta 11 vuotta. Ottelu edusti monessa suhteessa oman aikakautensa huippua, mukaan luettuna maajoukkueen EM-karsintojen 1993-1994 uroteot.
HNMKY:n peli oli myös viihdyttävää katsottavaa etenkin vuonna 1995/1996, jolloin Pete Niiranen, Hanno Möttölä, Tommi Nordberg, Herb Crook ja Robert Shannon pelasivat vauhtikorista urheilutalolla. Kaksikymppisen Möttölän urheilullisuus oli sellaista tasoa, että oli mahdotonta kuvitella, että hänestä koulittaisiin Utahissa nelospaikan pelaaja.
ToPon ja HNMKY:n varjossa Pantterit oli aina hitusen väliinputoaja. Talenttia löytyi (Mika-Matti Tahvanainen, Jukka Matinen, Mikko Noopila), mutta yleisön kiinnostus oli vähäistä. New Waven (Gerry Besselink, Chris Collins) matseissa taisi käydä keskimäärin alle 200 katsojaa per ottelu. Talousvaikeudet iskivät yhtä aikaa ToPoon, Panttereihin ja Namikaan 1990-luvun lopussa, ja yritykset elvyttää joukkueita (2000/2001 Pantterit feat. James Dockery ja Kimmo Muurinen, 2000/2001 TeamWare ToPo ja Pere Klingan comeback) eivät saaneet yleisöä innostumaan. Eikä mikään ihme; helsinkiläinen korisyleisö oli hyvin asiantuntevaa, ja he kyllä tiesivät, jos heidän luottamuksensa oli petetty.
Helsinkiläiskoriksen uutta nousua on odotettu pitkään ja hartaasti. Lupaavia junnuja tulee etenkin MaSusta ja ToPosta lähes jokaisesta ikäluokasta, mutta kamelin on helpompi pujahtaa neulansilmästä kuin helsinkiläisjunnun päästä liigajoukkueeseen - jos lahjakkuuksia täyteen pakatussa Hongassa pelaaminen ei kiinnosta, lahjakkuutensa hautaaminen M2D:ssa tuntuu olevan ainoa vaihtoehto, jos Helsingissä mielii pysyä. HNMKY:n toiminnassa ei ole ollut pitkän tähtäimen suunnitelmallisuutta aikoihin, PuHu romahti kansallisista sarjoista ja nyt näyttää siltä, että jos ToPo pelaa edes divaria ensi vuonna, se on jo saavutus.
Mikä estää erilaisten seurafuusioiden tapahtumisen? En ole tietoinen taustoista, mutta pahaa pelkään, että seurapomojen kyvyttömyys tehdä yhteistyötä ja omien perinteiden pakonomainen vaaliminen ovat pääasiallisia ongelmia. Toivotaan, että esimerkiksi Itä-Helsingin seurat kuten Pantterit ja Wartti osaisivat lyödä hynttyyt yhteen ja saada esimerkiksi Herttoniemen itäpuolisten lähiöiden koulut kiinnostumaan vaikkapa iltapäiväkoriksesta peruskouluikäisille. Koripallo on Suomessa leimallisesti ylemmän keskiluokan laji, ja se ruokkii hillittyä, hiljaista koripallokulttuuria. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi kymmenen vuoden päästä Myllypurossa pelattaisiin Korisliigaa omista junnuista kootussa joukkueessa, ja taustalla olisi joukkueeseen omistautuvasti suhtautuva HIFK-tyylinen faniryhmä.
Eipä kai se mikään pakko ole, että Turku, Helsinki ja Tampere ovat liigakartalla. Se on ihan totta. Moni kysyy, mitä esimerkiksi "koriksen näkyvyydellä" tehdään, kunhan saadaan tuloksia, pelin laatu nousee ja Liigassa pelaa taloudellisesti vakaalla pohjalla olevia seuroja. Eipä kai sinänsä mitään; suomalainen lentopallo voi paremmin kuin koskaan, vaikka kaikki joukkueet tulevat pienemmistä kaupungeista. Enpä kuitenkaan tiedä, kuinka pitkään lentisjoukkueiden nousukiito kestää. Lentis on jo leimallisesti maaseutulaji, joka kuihtuu isommissa asukaskeskittymissä. Vähenevät junnulukumäärät tulevat näkymään pelillisessä tasossa ennen pitkää. Ja jos sarjaa ei seurata liigapaikkakuntien ulkopuolella, lajia on äärimmäisen vaikea markkinoida. Kansallislajimme pesis on jo henkitoreissaan samanlaisen tapahtumaketjun seurauksena.
JoKaFan tuossa jo mainitsikin, että ToPoa ja Honkaa on hyvin vaikea sympata. Minun mielestäni se, että johonkin joukkueeseen suhtaudutaan intohimolla, on aina positiivinen merkki. Mitä enemmän sarjassa on profiilittomia joukkueita, sitä vähemmän sarja ruokkii kiinnostusta muualla kuin liigapaikkakunnilla. On hemmetin hyvä, jos jotain seuraa vihataan. Honka, ToPo, Lappee ja Kataja ovat varmasti tällaisia. Kouvot, KTP, Korihait ja Lahti herättävät varmasti tunteita. Kauhajoki on noussut nopeasti tähän listaan. "Derbyt" tekevät sarjasta mielenkiintoisemman ja helposti markkinoitavamman.
Mediassa on monta koriksesta ihan oikeasti kiinnostunutta toimittajaa. Petteri Koposen ympärille kehkeytynyt hype kertoo tästä. Liigasta ei kuitenkaan voi keinotekoisesti keksiä jutunaiheita. Korisliigafanit tietävät, että Kataja-LrNMKY on katsomisen arvoinen kamppailu, mutta Urheilukanavalta tulevaa Honka-ToPo-matsia katsoo mieluummin sattumalta sellainen urheiluihminen, joka ei korista muuten seuraa, vaikka seurat olisivat kuinka talousvaikeuksissa.
Vaikeissa tilanteissa seuroilla on kaikki syy pitää matalaa profiilia ja elää säästöliekillä, mutta juuri tällaiset ajat ovat oivallista aikaa viisivuotissuunnitelmille. Odotan mielenkiinnolla, milloin jokin joukkue, jonka resurssit ovat kunnossa, lähtee määrätietoisesti tekemään eurosatsausta, joka ei ole kokonaan riippuvainen siitä, että ostetaan maajoukkuepelaajat "kaikki tai ei mitään"-satsaukseen. Lappeen edesottamukset Euroopan KOLMOSkilpailussa viime vuonna saivat urheiluväen jo jonkin verran hereille. Mielestäni Joensuun Katajalla on eniten potentiaalia Suomen seuraavaan eurosatsaukseen. Määrätietoinen työ kansainvälisen menestyksen eteen saa YLEnkin rikkomaan Helsinki-keskeisyytensä hetkeksi aikaa. Paikka kuudentoista joukossa Euroopan kakkoskilpailussa saa ihmiset muistamaan seuran nimen.
