Vs: 2009 NBA draft
No niin, laitan tämän blogissani (http://yliopistokoris.blogspot.com/) julkaisemani kirjoituksen tännekin. Toivottavasti kukaan ei ota tätä väärin. NBA on loistoliiga, ja paras - ja varmasti parhaiten hoidettu koripallosarja - koko maailmassa. Itseäni draft-systeemi kuitenkin nyppii ideaalitasolla, ja toivon että vaikka kirjoitukseni kanssa ei oltaisi välttämättä samaa mieltä, se ainakin pistäisi pohtimaan asiaa - ja vielä parempaa - herättäisi keskustelua. En jaksa millään uskoa etteikö kenenkään muun mielestä varaus-systeemi olisi vähintäänkin outo.
yliopistokoris.blogspot.com: "Marinaa NBA draftista" (28.6.):
Tama blogi on pro-NCAA eika anti-NBA, ja tama on asia jonka haluan tehda erittain selvaksi. Sivuni taroitus on keskustella yliopistokoripallosta, ja siihen vaikuttavista asioista, faktuaalisen analysoinnin lisaksi valilla myos ideaalisemmalla tasolla. Olen valinnut linjan, joka on tarpeen tullen kriittinen, ja osansa saa myos collegekoriksen ulkopuoliset - mutta siihen vaikuttavat - tahot, kuten NBA.
Kun Blake Griffin ja Tyler Hansbrough jattavat collegekentat taakseen, ja siirtyvat ammattilaisiksi NBA:han, toivotan miehille vilpittomasti kaikkea hyvaa. Vaikka nama lajin huiput ovat tarjonneet meille NCAA-faneille viihdetta ja elamyksia, on aivan selvaa etta todellisille koripallon eteenpain viejille ammattilaisuus - ja sita kautta NBA - 0n paamaara ja kaikki kaikessa, ja yliopistokoripallo vain valivaihe heidan urillaan (ja valilla epatoivottu sellainen - en itsekaan muuten ole NBA:n ikarajan kannattaja).
NBA on loistava liiga, ja sen olemassaolo on koko koripallomaailmalle elintarkea. Tassa rakkaan lajimme keulakuvassa on mielestani kuitenkin paljon epakohtia, ja niihin ei urheilujournalismi puutu tarpeeksi. Amerikkalaisten mielesta heidan oma systeeminsa on taydellinen, ja Eurooppalaiset amerikkalaista ammattilaisurheulua seuraavat tahot taas ovat melko passiivisia kyseenalaistamaan Atlantin toisen puolen kaytantoja. Minusta ei ole Sterniksi Sternin paikalle, enka tarjoa loppuun mietittyja ratkaisuja - lahinna kritiikkia - mutta terve ja hyvin perusteltu kyseenalaistaminen on mielestani tarpeellista, ja siksi kirjoitan taas yhden NBA:ta arvostelevan kirjoituksen.
NBA drafti on yksi koripallovuoden - ja omankin koripallokalenterini - kohokohdista. 2009 varaustilaisuus kuitenkin todisti - ehka viela paremmin kuin yksikaan edeltajansa - draft-systeemin olevan typera ja suoraan sanoen lapimata. Pelaajien jakaminen varaamalla on vaarin seka pelaajia, faneja etta monia joukkueita kohtaan, ja draft olisi mielestani joko uudistettava tai poistettava kokonaan. 2009 varausilta oli viihdearvostaan huolimatta lopputulokseltaan negatiivinen lukemattomalle maaralle pelaajia, joukossaan muun muassa Blake Griffin, Hasheem Thabeet, Ricky Rubio, Johhny Flynn, Stephen Curry, Sam Young, DeJuan Blair ja Patrick Mills. Curryn esimerkki on ilmeisin, silla kaikki osapuolet: pelaaja, joukkue (Knicks) ja fanit halusivat toisensa, mutta lupaava koripallonuorukainen vietiin kaikkien pettymykseksi vakisin muualle (Warriors). Varausjarjestelman kaikkein suurin morko on kuitenkin rookie salary cap, ja aloitetaan parjaus siita.
NBA:han tulevien pelaajien palkkojen ennalta maaraminen (jokaiselle ensimmaisella kierroksella varatulle pelaajalle on maaratty tulotaso ja sopimuksen kesto etukateen varausnumeron mukaan) otettiin kaytantoon Milwaukeen solmittua 1994 NBA draftin ykkospickin, Purdue-laituri Glen Robinsonin, 10-vuoden mittaiseen 68 miljoonan dollarin sopimukseen. NBA katsoi - aanekkaiden pelaajien kuten Charles Barkleyn liikkeelle saamana - homman lahteneen kasista otteluakaan ammattikaiskorista pelanneiden kloppien saadessa tallaisia sopimuksia. Tama raha oli siten kuulemma pois NBA-veteraaneilta (itse olen sita mielta etta lahinna supertahdilta, joiden agentit eivat tehneet toitaan kunnolla, mutta tama olisi taas aihe kokonaiselle omalle jutulleen). Kyseinen - ja moni muu 90-luvun alkupuolella solmittu rookie-contract - oli alyton, mutta ratkaisu viela alyttomampi. NBA otti kaytantoon palkkataulukon, jolla maarattiin rookie-sopimusten kesto ja palkat, ja joka on ollut kaytossa '95 tulokas-vuosikerrasta asti. Voisin kirjoittaa kirjan taman kaytannon epakohdista, mutta keskitytaan nyt tassa kirjoituksessa rookie-salary capin vaikutukseen NBA draftiin.
Jokainen draft-vuosikerta ei ole yhta hyva. 1996- ja 2008-tapaisina kesina todellisia koripallon tulevaisuuden huippuja on NBA-joukkueiden varattavissa pitkalti toista kymmenta, kun taas joinain vuosina - kuten 2000, 2006 ja 2009 - taso on selkeasti heikompi. Tama tarkoittaa sita, etta koripalloa ammatikseen viime vuonna siirtyneet pelaajat ovat automaattisesti palkkakuopassa, kun taas tana vuonna jaetaan taysin liian arvokkaista sopimuksia - samoihin standardeihin nahden - joillekin onnellisille pelaajilla. Taman luulisi ensi ajatuksella hyodyttavan taman vuosikerran pelaajia - ja niin se joidenkin harvojen tapauksessa tekeekin - mutta huono vuosikerran taso vie meidat kasittelemaan toista ongelmaa pelaajien NBA:han siirtymisessa.
Rookie salary capin vuoksi NBA:han ei varata pelaajia pelkastaan heidan paremmuus- tai varaavaan joukkueeseen sopimis-jarjestyksessa. Nyky kaytannolla joukkueiden on valilla parempi varata huonompia ja joukkueeseen epasopivampia pelaajia. Kun draftin ensimmaisen kierroksen loppupaassa huonona draft vuotena varaavat joukkueet kokevat, etta ensimmaisen kierroksen pickin pelaajalle takaaman automaattisen sopimuksen arvoisia prospecteja ei ole varattavissa, jarkevin liike heille onkin parhaan tai sopivimman pelaajan draftaamisen sijaan ottaa pelaaja, jonka liittyminen joukkueeseen (ja sita kautta palkan maksu) on mahdollisimman epatodennakoista. NCAA-pelaajan ei siis kannata lahtea draftiin huonona vuotena parantamaan asemiaan, silla kun taso on huono, NBA joukkueet vain huonontavat varaamiensa pelaajien tasoa. Eli silla oletko vuosikerran viidenneksi tai kymmenenneksi paras sentteri ei ole lopulta valia koska joukkueet ovat valmiita vetamaan rajan siihen missa kolmen vuoden sopimuksen arvoiset pelaajat loppuvat, ja draftaavat taman rajan ylitettya vahan keta tahansa - kuhan he ovat Euroopasta. Kukaan ei halua turhia pelaajia palkkalistoilleen syomaan salary cappia, ja tama vuoksi 1. kierroksen lopun varausnumeroista ei valilla edes paase eroon kirveellakaan. Vuonna 2000 Orlando kauppasi niita pois muistaakseni jopa antaen rahaa kylkiaisena.
Tama jarjettomyys johtaa siihen etta esimerkiksi Cleveland Cavaliers ja Oklahoma City Thunder (aka Seattler Super Zombies) varasivat parin paivan takaisessa 2009 draftissa pelaajia, joita tuskin koskaan tullaan nakemaan NBA:ssa. Sen sijaan etta he olisivat valinneet DeJuan Blairin tai Sam Youngin tyyppisia varmasti NBA:han mahtuvia miehia, Thunder draftasi Dallasiin lopulta paatynyt Rodrigue Beauboisin, ja Cavaliers Christian Eyengan. Ei siksi etta he olisivat Blairia tai Youngia parempia tai lahjakkaampia, vaan siksi etta nama Euroopassa pelaavat nuorukaiset on helppo pitaa poissa palkkalistoilta pari vuotta, ja katsoa tuleeko heista ikina mitaan. Mm. Portland Trailblazers on aiemmin kayttanyt samaa taktiikkaa varaamalla Englantilaisen Joel Freemanin (ja samalla innostuttaen turhaan takalaiset korisfanit - asun siis itse Englannissa) Haloo! Ei hanta varattu siksi etta on hyva, vaan siksi etta pysyy poissa! En syyta NBA joukkueita, silla he tekivat todennakoisesti oikein. Se on systeemi joka on mata. On myos absurdia, etta olen erittain tyytyvainen oman suosikkini - Los Angeles Lakersin - taman vuoden draftiin koska joukkue paasi hyvalla diililla ($3M takataskussa) eroon ei-halutusta ensimmaisen kierroksen varausnumerosta.
NBA:n varausjarjestelma on Blairin ja Youngin esimerkeista huolimatta ehka kaikken epaoikeudenmukaisin lajin todellisille huipuille. Minka tahansa muun ammatin harjoittaja - jos on yliopistosta valmistunut alansa maailman karkinimi - voi sanella ehtonsa ja kaytannossa paattaa itse mihin menna toihin. Tama yleensa tarkoittaa alan huippua, oli kyseessa mika yrityssektori tahansa. Vain amerikan ammattilaisliigoissa lupaavimmat nuorukaiset pakotetaan toihin kaikken huonoimpiin organisaatioihin, joissa oppimiselle tarkeat asiat kuten kilpailu ja koulutus ovat koko sektorin huonointa. Blake Griffin soi sitruunansa kiltisti, ja sulattelee sita pakolliset kolme vuotta, mutta vapailla markkinoilla Los Angeles Clippers ei olisi varmastikkaan ollut edes ensimmaisen kahdenkymmenen Griffinille mieluisimman tyonantajan joukossa.
Seuraavat varaukset olivat pelaajille lahes yhta kurjia. Toisella numerolla Memphisiin varattu Connecticutin Hasheem Thabeet on vasta muutaman vuoden koripalloa pelannut raakile, jonka tulevaisuus nayttaisi paljon valoisammalta jos han olisi saanut siirtya huippuluokan sentteri-valmentajan Jim Calhounin opista joukkueeseen, jolla olisi maailmanluokan isojen pelaajien luotsausta tarjolla. Thabeetin tyonantajan paavalmentaja seka kaikki kolme assistenttia ovat entisia point guardeja. Hmm. Miehen urakehityksestaan tuli kerta heitolla haasteellisempaa. Neljannella ja viidennella pickilla varattujen point guardien - Ricky Rubion (joka inhoaa vaaraamaansa joukkuetta niin paljon etta kieltaytyi mainitsemasta koko "Wolves" sanaa draft iltana) ja Johnny Flynnin - tilanne ei nayta yhtaan valoisammalta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta se on tarpeetonta, silla pointtini lienee selva: mielestani on vaarin etta ammattinsa tulevaisuuden huiput eivat saa itse paattaa omasta tulevaisuudestaan, vaan etta heidan kohtalonsa arvotaan lotto-palloilla. Se, etta ammattikoripalloilijoille maksetaan miljoonia ei tarkoita sita etteivatko he olisi motivoituneita tyontekijoita joiden tyomoraaliin ja oppimiskayraan vaikuttavat tyonantajan tarjoamat resurssit siina missa minun tai sinunkin.
NBA on Pohjois-Amerikassa koripallomonopoli, ja taman vuoksi koskematon. Jos Eurooppalainen liiga saataa pelaajille huonoja saantoja, ammattiaan voi helposti siirtya harjoittamaan lahella olevan rajan taakse. NBA:n suhteen on toisin. NBA on liigana mahtava tuote eika silla ole - tai lahitulevaisuudessa tule olemaan - kilpailjoita. Tama ei mielestani kuitenkaan oikeuta liigaa harjoittamaan joukkueita hyodyttavia, mutta samalla tyontekijoitaan haittaavia kaytantoja. NBA:ssa on ollut joukkuiden palkkakatto (asia josta en pida, mutta jonka hyvaksyn) jo vuosia. Jos taman palkkakaton sisalla toimimistakin rajoitetaan siten etta liiga sanelee jokaisen seuran tyontekijan palkan, kyse on tarpeettomasta holhouksesta. Se, etta joku idiootti maksoi Glen Robinsonille tai muulle liikaa, ei tarkoita sita etta koko ammattikuntaa tulee rankaista. NBA-joukkueiden kokoisilla organisaatioilla tulisi olla varaa palkata asiantuntijoita arvioimaan sopimuksriskeja ja ynnaamaan palkkoja. On aivan selvaa etta Lebron James ansaitsi tulokkaana enemman kun Andrea Bargnani, vaikka molemmat ykkospickieja olivatkin. Ei pelaajan arvon muodostamiseen (tai oletettuun arvoon) tarvita pankkimaailman riskianalyytikkoa. Jos maksat liikaa, haukkaat ruskeaa. On vaarin etta NBA-firmoja..hmm eikun joukkueita...suojellaan koripalloammmattilaisten kustannuksella.
Moni NBA:n saanto on varmasti paikallaan pitamassa sarjaa hyvin voivana, kilpailukykyisena viihdetuotteena. Voi myos olla etta palkkakatot, drafti ja kaikki vastaava ovat tarvittavia kilpailukyvyn yllapitamiseksi - ja lopulta tama suuressa mittakaavassa hyodyttaa pelaajia joiden esimerkkeja olen taman kirjoituksen kritiikissa kayttanyt. Macroekonomiaa ei kuitenkaan ole olemassa ilman mikroekonomiaa, ja periaatetasolla on aivan sama tienaako tyontekija 500 vai 500,000 dollaria viikossa. Hyva palkkataso ei kuitenkaan oikeuta typerien kaytantojen kayttamista. David Sternin sopii toivoa etta Blake Griffin ei ikina istu samaan poytaan Christiano Ronaldon kanssa juttelemaan siita miten heidan lajeissaan pelaajilla on sanan sijaa omien uriensa kohtalosta.
En tietysti ole miettinyt asiaa loppuun kaikkien potentiaalisten seurausten kannalta, mutta tassa top-3 vaihtoehtoani varausjarjestelmaa korvaamaan/parantamaan:
1. Luovutaan draftista kokonaan: joukkueet voivat palkkakaton (olettaen etta sita ei poisteta, vaikka niin toivoisinkin, keskitytaan tassa kirjoituksessa pelkkaan draftiin) puitteissa tarjota kenella tahansa mita haluavat. Pelaaja hyvaksyy tarjouksen joka miellyttaa vapaasti maariteltavan pituuden ja summan suhteen.
2. Jos draft-halutaan jossain muodossa pitaa, paras ratkaisu olisi mielestani sama kaytanto kuin restricted free agentien kohdalla. Antaa kenen tahansa tarjota mita tahansa, mutta pelaajan varanneella joukkueella on aina oikeus matchata tai nokittaa tarjottua sopimusta.
3. Pidetaan draft nykymuodossaan, mutta luovutaan lotterysta. 30 palloa ja kaikki varausumerot arvotaan ja jokaisen joukkueen todennakoisyydet ykkkospickiin ovat samat. Tama vaihtoehto on pelaajien oikeuksien kannalta edelleen huono, mutta ei ainakaan automaattisesti tarkoita sita etta parhaat prospectit paatyvat automaattisesti kaikkein kurjimpiin organisaatioihin.