Kun Late tuolta lähtee, nii noiden menestyminen tai menestymättömyys ei vois vähempää kiinnostaa.
Uuh... joo. Ei ole helppoa kannattaa Bullsseja ja katsoa niiden matseja. Itse seuraan Bullssien touhuja toivoen ennen kaikkea kahta asiaa; 1. toivon Laurille yhä lisää onnistumisia, ja 2. toivon näkeväni helvetin hyvää koripalloa samalla. Vaikka Laurin neljäs kausi Chicagossa on vasta aivan aivan alussa, alkaa toivo – näiden asioiden suhteen, ainakin näillä samoilla pelimerkeillä – pettää.
Laurilla on pelaajana tietysti omat handicappinsa. Hän ei esimerkiksi ole merkittävä isolation-uhka, tuskin hänestä sellaista tuleekaan, eikä hän ole hyvä korinsuojelija. Lauri on kuitenkin NBA-kuvioihin erittäin käyttökelpoinen pelaaja, jonka parasta osaamista ei osattu varsinkaan viime kaudella ollenkaan ruokkia. Lisäksi Laurin parjaamisessa puolustajana alkaa sinällään mielestäni olla selviä joukkopsykoosin piirteitä. Vaikka virheitä sattuukin, Chicagon puolustus ei vuoda varsinaisesti juuri Laurin kohdalla, sen tietävät vastustajatkin, jotka eivät systemaattisesti hyökkää juuri häntä vastaan. Puolustaminen on juokkue-suoritus yhtä lailla kuin hyökkäyskin, ja jokainen joka on itse pelannut koripalloa, tuntee luissaan kuinka hyödytöntä on sulkea oma pelaaja puolustuspään levypallosta, jos muut jättävät pelaajansa sulkematta. Noin yksinkertaisena esimerkkinä.
Ja hyökkäyspään tekeminen sitten. Jos listaa niitä takakentän keskeisiä pelaajia, joiden kanssa Lauri on viimeiset neljä kautta Chicagossa vääntänyt, lista näyttää suurinpiirtein tältä:
2017; Jerian Grant, Cameron Payne, Lavine, Dunn, Arci, Denzel Valentine, Antonio Blakeney
2018; Shaquille Harrison, Wayne Selden, Payne, Lavine, Dunn, Arci, Blakeney
2019; Coby White, Satoransky, Harrison, Lavine, Dunn, Arci, Valentine
2020; White, Satoransky, Lavine, Arci, Valentine, Garret Temple, Adam Mokoka, Devon Dotson (?)
... suurin piirtein ottaen näin. Näistä pelaajista Satoransky on/olisi ehkä kyvykkäin pelinrakentaja, mutta ei viime kaudella täyttänyt ainakaan omia odotuksiani. Osasyy siihenkin saattoi toisaalta olla Boylenin hyökkäyspään veretseisauttavissa pelifilosofioissa. En osaa sanoa varmaksi.
Lopuista listan pelaajista yksikään ei ole ollut (ei ole ollut lähelläkään olla) sellainen näkemyksellinen pelinrakentaja, joka osaisi organisoida joukkueen koko hyökkäyspään pelin, tunnistaisi syntymässä olevat edut koko kentällä, jakaisi palloa ainakin suurimman osan aikaa parhaaseen paikkaan, ja olisi samalla itse tarpeeksi suuri korintekouhka, että voisi tarvittaessa aina aloittaa edun luomisen itse.
Nyt alkaa neljäs kausi, kun Laurin(kin) tekeminen hyökkäyspäässä riippuu takakentästä, jonka taso on liigan tasoon nähden käsittämättömän huono. Monessa muussa NBA-joukkueessa saattaa olla kolmesta neljäänkin takamiestä, joista kenestä tahansa tulisi saman tien Chicagon ykköspelinrakentaja. Tasan ei käy onnen lahjat. Olen yhä täydellisen tyrmistynyt siitä, että Chicago ei onnistunut off-seasonin aikana hankkimaan riveihinsä yhtäkään mitat täyttävät pelinrakentajaa (eikä kuuden ensimmäisen ottelun läpikatsominen ole tietenkään lievittänyt tätä pettymystä, päinvastoin, voi ristus). Ehkä tätä kulissien takana yritettiin, mutta jotakin meni pieleen. Kuka tietää.
Nyt kun uusi NBA-kausi starttaa, minun on joka tapauksessa aika downgreidata toiveitani katsomiskokemuksen suhteen. Ainoa toiveeni nykyisellään on oikeastaan se, että Lauri saisi pelata NBA:ssa EDES YHDEN KAUDEN sellaisessa orkesterissa, jossa on ihan oikea kapellimestari, vaikka kaksi, mutta edes sentään yksi. Se olisi helvetin paljon kivempaa, hedelmällisempää ja antoisampaa Laurille, ja myös minulle, katsojana. Olemme molemmat ansainneet parempaa. Sekä minä että Lauri.
Ja jotenkin alkaa tuntua siltä, että se paikka, jossa tämä ihme voitaisiin viimeinkin nähdä, ei taida olla Chicago Bulls.
