On nastaa nähdä playoff-korista pitkästä aikaa. Syyt siihen, miksi se poikkeaa koriksesta NBA:n ylipitkässä runkosarjassa ovat päivänselvät, mutta silti ero on vaikuttava.
On hienoa, miten viime vuosien kestomenestyneet organisaatiot ja yksittäiset pelaajat nostavat tasoaan nimenomaan tässä kohtaa. Useimmilla; kaikessa tekemisessä on juuri se 10-25 prossaa lisää, mitä tarvitaan voittoon. Ne ratkaisut, joista jäi juuri tämän verran uupumaan runkosarjassa, onnistuvat yleensä parhailla nyt. Kaltaistani veteraania tämä tietysti ilahduttaa. Kokemuksessa on voimaa. Vaikuttaa myös siltä, että kokeneemmat pelaajat oppivat ottelusarjojen edetessä paljon nopeammin vastustajistaan – kuin tapahtuu toisinpäin.
Kaikki joukkueet tarvitsevat hyökkäyspäässä über-lahjakkaita pelaajia, jotka pystyvät luomaan semi-korkean-prosentin-ratkaisuja vaikka ihan yksin ja typötyhjästä. Koska NBA on NBA, näistä pelaajista – jotka voisivat parhaimmillaan olla hyökkäyksen viimesijainen vaihtoehto – on liigassa selkeää ylitarjontaa. Samalla kun sellaisista pelaajista, jotka osaavat pelata koko omaa joukkuettaan, pelin alusta sen loppuun asti, on suurta puutetta.
Silmä tottuu ihmeen nopeasti – paskaankin. Ja kun on seurannut Markkasen uraa Bullsista Cavssien kautta Utahiin, niin esimerkiksi jonkun Collin Sextonin tai THT:n tyhjä pallonjauhanta hyökkäyspäässä saattaa helposti alkaa näyttää jotenkin asiaankuuluvalta. Mutta ei parhaiden joukkueiden takamiehillä ole mitään henkisiä vaikeuksia pistää palloa eteenpäin – ihan lähtöoletuksena ja heti – he pelaavat joukkuetta, eivät pelkästään omaa peliään. Kun on tarpeeksi monta vuotta saanut suuren yleisön edessä plärätä palloa omien jalkojen välistä, niin kai se on heistä alkanut tuntua vähän turhalta vedenpolkemiselta.
Cavssille tulee noutaja edellämanituista syistä. Heillä oli pitkän runkosarjan verran aikaa ratkaista, miten kummassa Mitchell ja Garland saataisiin loihtimaan pallo Allenille ja Mobleylle, joilla ei hyökkäyksen alussa ole palloa käsissään, ja joista ei ole mitään vaaraa paintin ulkopuolella. Ratkaisua tähän ei löydetty. Nyt tuntuu vaikealta ymmärtää, miten Cavs ikinä pärjäsi niinkin hyvin runkosarjassa, kuin pärjäsi. Varsinkin kun Knicks on myös pelannut huonosti, ja Brunson – jota olen fanittanut yliopisto-ajoista lähtien – näyttää siltä, että hänelle on taivaallisen yhdentekevää kenen kanssa hän pelaa. Se näkyy tuuletuksista ja kaikesta. Hän pelaa yksin itselleen, ja itseään pois Doncicin varjosta tai jotain.
Onneksi Cavs-Knicks-ottelusarjan vastapainoksi saa katsoa Kingsien ja Warriorsien matseja. Kaikki liikkuu, kaikkia tarvitaan, ja kaikkeen. Toivottavasti Markkanen joku päivä löytäisi tiensä joukkueeseen, joka pelaa näin kokonaisvaltiasta korista. Markkanen ei varmaan olisi tämän kaltaisen joukkueen ykköstähti, mutta voisi olla sen peruskallio.
Fanitan Kingsiä – mutta pelkään, että Dubs vasta käynnistelee ikivanhaa konettaan.
Missä on ollut puhetta että loukkaantumisien takia olisi yliarvostettu?