Odabasille on tosiaan saattanut käydä niin kuin useasti toisen (?) polven maahanmuuttajille käy, ettei kumpikaan kotimaa, se jossa on syntynyt/kasvanut ja se jossa on juuret, ota omakseen. Suomessa pidetään turkkilaisena, Turkissa suomalaisena, nyt niin kuin esimerkiksi.
AO:n tapauksesta en tiedä, voi olla muusta(kin) kysymys. Yleisellä tasolla sanoisin että me olemme ihmiset erilaisia hyvin eri tavoin, ja monissa tapauksissa juurien ja kansallisuuden lisäksi kohtaamisen, ymmärtämisen ja hyväksymisen esteenä tai hidasteena on muitakin asioita, ajattelutapoja, kiinnostuksen kohteita, vakaumuksia, suuntautumisia jne., ja kokonaisuuden intersektionaalinen luonne vaatii kunkin tapauksen käsittelemistä yhtäältä hienovaraisesti (maalittamatta), toisaalta yksilöllisesti ja tarkkaan toista kuunnellen (toisen hyväksyen ja aktiivisesti hyväksymisen=tuen osoittaen).
Selkokielellä pukukopissa pärjää paremmin jos on sellainen valtavirtaan ja sen jengin paikalliskulttuurin sopiva heebo, ihan pikkuasioista lähtien. Jos tuohon kulttuuriin (suomalaiseen, turkkilaiseen tms.) ei sovi erilaisuus tai yksilön erilaiset tavat kohdata ja suhtautua ympäristöönsä (Englishman in New York), niin osa yksilöistä voi milteipä väistämättä enemmän tai vähemmän huonosti.