Vs: U18MJ 2010-2011
Hyviä huomioita. Tuosta tilannekovuudesta ja fyysisestä pelistä liigavalmentajatkin puhuvat yhtenään: konsensus tuntuu olevan se, että erityisesti isojen pelaajien kontakteja vihelletään liigassa, divarissa ja aina nuorten sarjoissakin liikaa. Hyvä esimerkki tuli 18-v. poikien Baltian kiertueella, kun Mika Nuolivirta pystyi heti tuomarilinjaan mukauduttuaan pelaamaan Liettuaa ja Latviaa vastaan kv-tason korista. Sitä ennen matsin ensimmäinen puolisko oli mennyt mietiskellessä, miksei pilli soi. Samoin liigassa Euroopan parhaista sarjoista tulleilla ammattilaisilla on ollut AINA vaikeuksia Suomen tuomarilinjan kanssa. Tässä röyhkeä väite, jonka voin perustella tarvittaessa: Korisliigassa ja divarissa pelataan harvemmin kovaa kuin sikaa. Varsinaista kovaa peliä näkee lähinnä keväällä välierissä ja finaaleissa.
Mitä tulee junnumaaotteluihin, Euroopan parhaiden maiden pelaajien ja suomalaispelaajien välillä on tietenkin taitoeroa, mutta taitoero ei varsinaisesti ole juuri nyt ratkaiseva tekijä. Esimerkiksi Cavén, Dolenc, Mäki ja Naapi olisivat varmasti ikäluokkansa Top 10-euromaajoukkueiden pelaavassa rotaatiossa vähintään roolipelaajia, Cavén jopa go to -pelaaja. Ratkaisevia tekijöitä ovat suoritusrutiini, tilannekovuus, tempo, kulttuuri. Suomessa koris on suhteellisen pieni laji ja esimerkiksi junnusarjoissa mitalijoukkueet vetävät poikkeuksetta runkosarjan läpi puolivaloilla, kun keskitason joukkueitakaan ei ole vastusta. Miten nostaa pelitempoa, jos lönköttelemälläkin voittaa vastustajan 30 pinnaa? Saman ikäiset serbit tai turkkilaiset tottuvat pienestä pitäen siihen, että lajin harrastajia ja joukkueita on paljon, ja vaikka kansalliset junnusarjat eivät olisi erityisen tasaisia, maan urheiluakatemiat luovat kilpailuasetelmat.
Suomalaispelaajien fysiikka on myös syystä tai toisesta vaikkapa serbeistä jäljessä, eikä siihen ole oikein olemassa yksioikoista syytä. Tietysti tässä yhteydessä voisi lässyttää siitä, kuinka "nuoret nykyään vaan pelaavat pleikkaa ja saavat autokyydin harjoituksiin", mutta sen toteaminen ei ratkaise mitään; kyse on koko kulttuurin lävistävästä ilmiöstä, eikä ikäluokan edustajia voi asettaa syytteeseen siitä, että he noudattavat huomaamattaan suuria yhteiskunnallisia linjoja. Junnujen maajoukkuetoiminta on selkeästi ammattimaisempaa ja parhaiden junnujen treenauttaminen päämäärätietoisempaa kuin vielä kymmenenkin vuotta sitten - tyttöpuolella jäljet jo näkyvät, mutta poikapuolella harrastajia on enemmän ja kilpailu kovempaa.
Jos konkreettisia kehitysehdotuksia lähdetään hakemaan, näissä olosuhteissa minulla olisi niitä kaksi: 1) lahjakkaimmat junnut mahdollisimman varhain pelaamaan 1-2 vuotta ikäistänsä vanhempien joukkueisiin ja 2) pelaajien, dumareiden ja koutsien yhteinen, pitkän linjan kehitysohjelma, jonka tarkoitus olisi lisätä pelin fyysisyyttä ja eliminoida sikapelaaminen. Ja 4/5-paikkaa pelaavien talenttien lähettäminen Euroopan ammattilaisjoukkueiden akatemioihin á la Iikka Mäki on hyvä ratkaisu niin kauan kuin junnut sitä itse tahtovat. Jos 16-vuotiaan pelaajan kasvuennuste on 210 cm, elopainoa on 70 kiloa ja junnujen SM-sarjassa peliminuutteja tulee 10 per matsi, Saksasta tai Espanjasta tai Italiasta löytyisi varmasti parempi ympäristö kunhan vain pää kestää ja kiinnostusta löytyy.
Junnujen näkökulmasta olennaista on kuitenkin se, että he tahtovat pelata korista ja kehittyä itse, ei ulkopuolisten tahojen vaatimuksista. Jos työmoraalia ja talenttia löytyy, kenellä tahansa on varmasti mahdollisuus oikeissa olosuhteissa nousta vähintään kansalliselle huipulle asti. Näille keskustelufoorumeille ei kannata vilkuilla sen prosessin aikana, sen osoitti jo tapa, jolla esimerkiksi Koposta herjattiin täällä vuosien 2006-09 aikana.
