Vs: Vähävaraisten lapsien mahdollisuus harrastuksiin
Olen ollut huolestunut jo pitkään lasten harrastusmahdollisuuksien puutteellisuudesta.
Jo 90-luvulla alkoi kehitys, joka jakaa lapset a- ja b-luokan kansalaisiin. Lapset, joiden vanhemmilla on rahaa, harrastavat ja ne toiset eivät.
Samaan syssyyn hiipui vanhempien voimavarat ja halukkuus vapaehtoistyöhön, joko laman tai työmäärän uuvuttamana tai jostain muusta syystä.
Minusta on hienoa, että asiasta aloitetaan julkinen keskustelu edes hesarin mielipidesivuilla, jokohan joku tekisi jotain
eikä vain puhuisi lämpimikseen kaikkien lasten mahdollisuuksista harrastuksiin.
Omien lasten koulukavereilla on surullinen tilanne, etenkin pojilla. Jokainen harrastus maksaa ja vaikka pojat olisivat kuinka kiinnostuneita,
ei rahaa kaikilla perheillä vaan riitä. Lisäksi vain fun-tason harrastamisessa on niin korkeat tavoitteet, ettei pelkästään kesäisin jalkkiksenkaan harrastaminen onnistu, vaan ensin on hankittava pakolliset kengät ja hiekkkahousut, seuran puku ja osallistuttava kilpailuihin koko kesän kerran viikossa pitkin maakuntaa. Turnaukset kuuluvat asiaan, ja seuran tarjoaman leiri vielä päälle. Talvella yksi seura alueella tarjoaa ilmaisen salivbandytreeniajan koululla, mutta siinä ei ole ensimmäistäkään
peliä tai turnausta, missä pojat voisivat edes kokeilla siipiään kilpailun jännitävässä maailmassa. Edes pientä tavoitetta ei siis synny. Käytännössä nämä luokkatoveripojat pelaavat tietsikkaa vaan, ja tulevaisuudessa hengailevat kiskan lähellä, kuten perheidensä isommatkin lapset. Yksi pyysi joululahjaksi koripallon, mutta paikkaa tai rahaa pelaamiseen ei ole.
Minusta lasten harrastustoiminnat ovat aikuisten käsissä, ja nimenomaan paikallisten lähiaikuisten. Viranomaisille tai koululle ei järkkäämisvastuuta tai rahoitusvastuuta voi sysätä, vaikka asia olisi kuinka simppeli. Asia johtaisi vaan suuren hallinnollisen byrokratian muodostamiseen, itse lasten harrastuksille tuskin tapahtuisi yhtään mitään. Harrastustoiminnan tarjoamista voisi minusta miettiä kaikki urheiluliitot yhdessä ja toimia lasten edun hyväksi, ja jälleen kerran, YHDESSÄ. Mitäs luulette, onnistuisiko tälläinen toiminta vailla kotiinpäin vetoa, ajatuksena vain lasten etu.
Lapseni harrastavat koripalloa ja toimin vapaehtoisena kaikissa missä vaan tarvitaan. Sanotaan nyt, että tunkua vapaaehtoishommiin ei ole, joskus olen
aivan yksin kantamassa vastuuta.Minulla ei ole oikein paljon hyvää sanottavaa tästä koiranvirasta, enkä ihmettele miksi monetkaan eivät halua
toimia vapaaehtoisesti lastensa harrastuksissa. Teki mitä tahansa, aina on joku selän takana valittamassa, vaikka toisaalta ei ole itse valmis tekemään
moittimaansa asiaa paremmin. Katson kuitenkin, että kaikki se työ, minkä nyt tekee lasten eteen, maksaa itsensä takaisin. Lapsilleni koripallo on tuonut niin paljon hyvää, että soisin saman mielihyvän omasta harrastuksesta myös monille muille.
Lätkän puolelta tiedän Vantaan sossun maksaneen pitkään erään lapsen harrastuksen, ihan lastensuojelullisista syistä. Niinkauan kuin tämä toimi, kaikki oli hyvin. Sitten säästöt purivat ja maksusitoumus purettiin ja lapsi hengailee erään assan seuduilla. Näin traagista seuraukset ei aina ole, mutta olisivatko koripalloseurat edes valmiit ottamaan vastaan sossun maksamia nuoria harrastamaan. Onko keskustelua edes avattu siihen suuntaan, vai halutaanko koris pitää elitistisenä.
Vastauksena otsikon kysymykseen, aika ei ole vielä kypsä. Kaikki eivät ole valmiita ajattelemaan lapsen etua vapaa-ajalla, kun koulujen lakkauttamiset ja opettajienkaan lomautukset eivät ole harvinaisia. Nyt kootaan suuria yksiköitä, jolloin pienen ihmisen yksilöllisyys unohtuu ja samalla muuttuu kaikki se pieni kiva, joka tekee elämästä siedettävän, hyvin kaukaiseksi haaveeksi monelle jo lapsuudessa.
