Onko huippuvalmentajan tehtävä luoda lahjakkuuksista keskinkertaisuuksia vai todellisia maailman huippuja?
Joku ehtikin jo kirjoittaa, että monille suomalaisille nuorille pelaajille voi olla haaste sopeutua auktoritääriseen valmennustapaan, kun muuten on totuttu siihen, että valmentaja on hyvä kaveri. Koponen sopeutui tähän tyyliin ja oli valmis sietämään valmentajan käytöstä, koska hän ymmärsi, että se on hänen oma etunsa. Toisaalta varmasti linjakin muuttui, kun Petteri alkoi lunastaa odotuksia. Myös Hongan muut runkopelaajat ovat selvästi sopeutuneet tyyliin, sillä he tuskin muuten tahkoaisivat seurassa vuodesta toiseen. Kisner, Cummings, Williams, Muurinen, Matinen, Nikitin; he kaikki ovat pelanneet pitkään Pavin valmennuksessa.
On totta, että Hongalla on ollut tarjolla "talenttia" huomattavan paljon. Toisaalta ei mikään muukaan joukkue ole pystynyt mitään suuria tähtitehtaita rakentamaan, vaan läpimurrot ovat tapahtuneet yksittäisinä. Eli ei voi väittää, että joku muu tapa johtaisi parempiin tuloksiin. Pikemminkin voi miettiä, mitä esim. Rannikon kansainvälisille uralle olisi tehnyt, jos hän olisi päässyt Suomessa Pavin kouluun?
Edelleen on todettava, että auktoritäärinen malli ei tosiaan sovi kaikille. Siksi esim. Heinosen kohdalla minusta Hongan pitäisi olla reilu ja jos mies itse haluaa etsiä muualta uusia tuulia, niin lähtöä ei pitäisi tehdä hänelle vaikeaksi. Vuoden jälkeen pitäisi olla molemmille osapuolille selvää, onko yhteistyössä aineksia menestykseen vai ei. Eikä ole kummankaan etu pitää miestä väkisin seurassa.
