Valitettavasti turnauksen kaikki ottelut ovat toistaneet samaa kaavaa Tšekki-ottelun loppu pois lukien. Heikko alku peleihin ja vielä heikompi lopetus. Otteluiden ratkaisuhetkillä pelaajien hartiat painuu kasaan oikein silmin nähden ja joukkueen peli-ilme on suorastaan pelokas. Epäonnistumisen pelko on paljon voitontahtoa suurempi ja tämä näkyy pallollisen pelin puuroutumisena, hätäisinä ratkaisuina, pelaajien kurittomuutena ja yksinyrittämisenä.
Näin käy toisinaan hyvillekin joukkueille, mutta kun sama kaava toistuu ottelu toisensa jälkeen ja ongelma tuntuu vain syvenevän, niin kyllä katse kohdistuu ensimmäisenä valmennukseen. Valmennuksella ei löytynyt tämän toistuvan jatkumon purkamiseksi minkäänlaisia keinoja.
Ylipäätään joukkueen ilme otteluissa on ollut todella totinen ja kommunikaatiokin näyttäisi olevan melko olematonta. Katsomoon näyttää sille että henki ja johtajat puuttuvat joukkueesta. Johtajuuden ja persoonien puute vaivaa tosin suomalaista joukkueurheilua ihan yleisestikin. Uusille salineille ja rannikoille, pelaajille jotka ottavat joukkuetta reppuselkään ja valavat uskoa sekä nostattavat henkeä vaikeilla hetkillä olisi huutava tarve. Kun joukkueiden pelilliset voimasuhteet ovat lähellä toisiaan, otteluita ratkaistaan usein korvien välissä ja juuri tähän osastoon ei näyttäisi Petri Virtasen johtamalla valmennustiimillä olevan minkäänlaista annettavaa.
Sinällään joukkueen suoritus Serbiassa on odotusarvojen mukainen eli pelataan sijoista 13-16. Mutta kun pelillisesti joukkueelle olisi täysin realismia pelata sijoista 7-12, niin eihän tuo nyt riemunkiljahduksia aiheuta. Taas laajemmassa perspektiivissä jos suomalaisen ikäkausimaajoukkueen taso on pelata Euroopassa noista sijoista 7-12, niin hyvällä tiellähän tuossa kuitenkin ollaan. Mutta nälkä kasvaa syödessä ja se on myös kehitystä eteenpäin puskeva voima.
Paljon asiaa ja resonoi vahvasti omien ajatuksien kanssa. Tässä on rivien väleistä luettavissa sellaisis viisauksia, jotka menee yli lajirajojen, yli ikäluokkarajojen, yli sukupuolirajojen, yli valtioiden rajojen.
Aika kulunut klisee on, että nuorissa on tulevaisuus, mutta samalla myös niin totta. Kun näiden nuorten soturien (lajiin, ikäluokkaan, sukupuoleen tai kansallisuuteen katsomatta) itseluottamus painetaan pohjaan, niin ei sieltä (helpolla) nousta. Valitettavan usein päävalmentajat valitaan aivan väärin perustein näkemättä isoa kuvaa.
En tunne tätä herra Virtasta enkä halua kohdistaa sanojani häneen, vaan yritän sanoa yleisemmällä tasolla, että valmentajilla on uskomattoman suuri vaikutus heidän valmennettaviin nuoriin. Heillä, jos jollain, tulisi olla hyvät vuorovaikutustaidot. Silloin jo joukkueen rungon kasaaminen lähtee eri lähtökohdista ja tuloksena on yhteen hiileen puhaltava joukkue. Hyvä esimerkki on jääkiekon puolelta ja henkilöityy Curt Lindströmiin. Ei hän mikään kultaa vuolevan valmentajan maineessa ollut, ei mikään taktinen nero, mutta mukanaan hän toi aivan toisenlaisen valmentamisen kulttuurin. Ne siemenet tuottavat satoa vieläkin, ja niistä päivistä on kulunut jo hyvä tovi.
Itsekin seuraan pelien aikana paljon myös pelin ulkopuolisia asioita. Vaihtopenkki on yksi välitön peili joukkuehengestä. Toisinaan näkee vaihtoon tulevista pelaajista, että heillä ei ole muuta annettavaa joukkueelleen kuin negatiivista energiaa ja palautetta. Tai aikalisän aikana monen pelaajan kasvoilta näkee heidän miettivän jo mitä tekee pelin jälkeen. Sellaisen ulkopuolisuuden näkeminen sattuu omaan silmään ja sieluun. Lopulta lopputulos on sivuseikka, voitto tai häviö, kun osa joukkueesta on heittänyt pyyhkeen kehään.
