Hyvin pohdiskeltu, tässäkin on monta näkökulmaa huomioitavana.
Varhaisemmissa juniorivaiheissa näen suomalaisen palloilun ongelmana liian aikaisen erikoistumisen ja erityisesti liian aikaisen treeniryhmien jaon sen hetkisen tason mukaan jotka usein tahtovat hieman lukittua jo tuossa vaiheessa. Ja nämä tasoerothan luonnollisesti tuppaavat kasvamaan sitten kun tuo kehittynein ryhmä treenaa viidesti viikossa, seuraava kolme kertaa ja kolmas ryhmä ehkä kahdesti. Oleellista olisi tarjota kaikille junioreille täydet saatavilla olevat harjoituskerrat sen hetkisestä tasosta riippumatta. Jos haluaa treenata viidesti viikossa, niin tasosta viis, treenataan viidesti. Ja jos haluaa vain harrastaa kahdesti viikossa niin sitten sen mukaan. Eihän 10- tai 12-vuotiaasta voi kukaan sanoa minne saakka kehitys vie kun treenimäärät ovat riittävät ja harjoittelumotivaatio kunnossa. Tällä keinoin emme hukkaisi pelaajamateriaalia jo muutoinkin melko kapeasta massasta.
Toinen asia on noiden yksilö- ja perustaitojen harjoittelun reilu lisääminen valmennuksen sisältöön. Voimaa ja fysiikkaa ehtii harjoittamaan myös myöhemmin ja pelikuvioita niin ikään. Toki nekin pitää huomioida. Mutta perustaidoille valetaan pohjaa pitkin matkaa ja taitovajeen kurominen kiinni 15 ikävuoden jälkeen alkaa olla melko työlästä ja paikoin jopa mahdotonta. Pidän tuosta Justicen ajatuksesta että kaikkien pelaajien tulee osata syöttää, käsitellä palloa, kuljettaa etc. riittävän laadukkaasti. Tästä tullaan taas siihen että pikkujunnuvaiheissa pelaajia tulisi kierrättää paljon eri pelipaikoilla sen hetkiseen kokoon tai ominaisuuksiin katsomatta. Yksilöiden pitkäjänteinen kehittäminen tulisi kaikissa tilanteissa asettaa joukkueen menestymisen edelle erityisesti noissa pikkujunnuvaiheissa.
Sitten kun mennään tuonne vanhempiin juniori-ikäluokkiin ja miksi ei jossain määrin myös pikkujunnujen enemmän treenaaviin ryhmiin, niin vaatimustaso. HBA/Drive/JBA erottuu tässä muista, jos toki sielläkin on vielä parannettavaa, mutta sieltä tulee se ratkaiseva ero kentällä. Kun tehdään hommia harjoituskentällä niin ammattilaisuuteen tähtäävillä ryhmillä pitää vaatimustason olla hävyttömän korkea ja siinä ei saa antaa yhtään löysiä. Toki määrässä pitää muistaa levon merkitys ja kokonaiskuormitus ja kentän ulkopuolella pitää osata säilyttää myös tietty rentous. Mutta aina kun astutaan kentälle, niin silloin pitää olla kaikki pelissä joka kerta. Näin ei monessakaan paikassa aina ole mitä olen treenejä kentän laidalta katsellut, löysiä ja puolilla valoilla tehtyjä suorituksia katsotaan välillä liikaa sormien läpi ja tämä valitettavasti tarttuu ja siitä tulee joukkueelle pahimmillaan tapa. Toisinaan valmentajat eivät edes itse ymmärrä että vaatimustaso on liian alhaalla, vaan he ovat siinä uskossa että vaatimustasossa ei ole mitään vikaa. Tässä pitäisi hakea oppia rajojen ulkopuolelta sieltä missä tiedetään vaatimustason olevan tunnetusti korkealla ja missä on näyttöjä menestyksekkäästä toiminnasta suurin piirtein samoilla käytettävissä olevilla resursseilla. Tulee monelle valmentajalle yllätyksiä tarvittavasta vaatimustasosta.
Siinä nyt alkuun, saa kommentoida (ei saivartelua eikä vääristelyä, kiitos)