Kun kerran keskustelu on päässyt vauhtiin, niin lisätään vielä muita yleisiä huomioita.
1. Suomalaisen koripallovalmennuksen tasoa ja järjestelmällisyyttä on kehuttu hyvästä syystä viimeiset vuodet. Kuitenkin, MU18-kisoissa valmennus ei mielestäni ollut kilpailuetu. Mielenkiintoisesti, PM-kisoissa se sitä kuitenkin oli - joukkue oli erittäin yhtenäinen näissä peleissä. Hieman itseäni toistaen, suurimpana ongelmana koin takapelaajien peluutuksen, itse asiassa jo PM-kisoissa. Takamiesten osalta minuutteja kertyi liikaa konservatiiviselle pelinjohdolle, joka kuitenkin perverssisti menetti pallonhallinnan liian usein joko suorasti puhtailla menetyksillä tai epäsuorasti matalan odotusarvon ratkaisulla.
Itse olisin nostanut Ugusukin minuutteja: a) potentiaalin b) disruption vuoksi. Huolimatta pelitaktiikasta, noin ulottuva ja vaivattomasti peliä pelaava pelaaja luo etuja joka puolelle kenttää ihan huomaamattaankin. Koen tämän aika matalan tason konseptina ymmärtää, joten ehkä peluutuksen logiikkaan on vaikuttanut asioita, joita en voi fanina tietää/ymmärtää.
2. MU20 kisoissa valmennusjohto loi kilpailuetua. Tuon joukkueen pelaajamateriaali oli lopulta hyvin heikko, mutta silti Virtanen, Oja ja kumppanit pystyivät kamppailemaan noususta. Virtasen valmennuskykyjä on kritisoitu, mutta ainakin tänä kesänä hän ja tiiminsä olivat loistavia.
3. MU16 joukkueen suhteellista tasoa muihin joukkueisiin en osaa arvioida, mutta lähtökohtaisesti pidän Lohikoskea hyvänä valintana johtamaan tätä ikäluokkaa. Itse näen tärkeänä sen, että Suomen maajoukkueohjelmat eivät toimi puhtaasti tuloksen perusteella, vaan että toiminta on tervehenkistä ja pedagogisesti kestävää. Joukkueessa on kolme dominoivaa pelaajaa kolmella eri pelipaikalla, joka on hyvä lähtökohta joukkueen menestykselle (esim. MU18 Ruotsi). Väitän, että Suomen MU18 joukkue kärsi hieman pelaajien liiallisesta tasaisuudesta.
4. Pelaajien henkilökohtaista taitotasoa 1 vs 1 tilanteissa on kommentoitu mielestäni aiheesta. Asiaan vaikuttaa varmasti moni asia, mutta yhtenä tekijänä nostaisin tämän akatemiamallin. Tai oikeastaan akatemioiden määrän. Nuoret lupaavat pelaajat tarvitsevat pallollista vastuuta. Jos nuorten akatemioita on vain yksi tai kaksi ja niissä molemmissa muutama dominoiva pelaaja, tarkoittaa se sitä, että suurin osa akatemioissa paljon harjoittelevista jäävät joukkeissaan soittamaan sivuosaa ja roolipelaajiksi. Mielestäni akatemiat ovat tervetullut lisä suomalaiseen koripalloon, mutta toivoisin silti, että useampi lupaava nuori pelaaja saisi pelata joukkueissa, joissa heillä olisi mahdollisuus luovuuteen, virheisiin ja itsensä toteuttamiseen.
5. Kun poikapuolen maajoukkuemenestystä katselee laajemmin, niin Suomen miesten maajoukkueen taso vastaa siihen aika hyvin. Susijengi on Euroopan tasolla noin tasolla 10-15 ehkäpä, ja poikamaajoukkueet noin 15-20. Tuo pieni erotus (joka on suuri yksinkertaistus) johtunee Lauri Markkasesta ja maajoukkueohjelman kyvystä kehittää nuoria pelaajia 20-ikävuoden jälkeen haastajamaajoukkeessa ja laajoissa maajoukkueleirityksissä.
6. Tyttö- ja naispuolen maajoukkuekoripallo ansaitsisi oman analyysinsä. Lyhyesti sanottuna olen kuitenkin iloinen siitä, että tyttöjen maajoukkueohjelmat ja päivittäinen tekeminen on ilmeisen laadukasta. Maajoukkeita valmentavat erittäin hyvät valmentajat isolla sydämmellä. Myös, jos vertaa tyttöjä poikiin (ehkä ei pitäisi), niin mielestäni selvästi mielenkiintoisemmat yksilöt ovat tyttöpuolella. Ehkäpä tämä heijastelee laajempaa suomalaisen yhteiskunnan muutosta, jossa nuoret naiset ja tytöt omaavat aimoannoksen enemmän asennetta ja tahtoa kuin pojat, mielestäni.
