On yksi asia jota en ymmärrä Suomen puolen kentän hyökkäyksissä, silloin kun Lauri on kentällä.
Suomella on yksi pelaaja, Markkanen, joka on monin verroin vaarallisempi skoraaja kaikilta etäisyyksiltä kuin yksikään toinen joukkueen pelaaja. Joten on oletettavaa, että suurin osa vastustajista tulee
a. tekemään pallon toimittamisen Markkaselle koko ajan helvetillisen vaikeaksi, oma puolustaja tulee pelaamaan kovaa, joka paikassa ihan koko ajan kiinni iholla, pelaa syöttölinjoja yli, jne
b. ja jos Markkaselle saadaan pallo, hänet tullaan usein tuplaamaan
Vastustajat uskovat, ja oikein hyvästä syystä, että Suomen voittamiseksi riittää aina, kun nollaa vaan Markkasen.
Periaatteessa siitä pitäisi kuitenkin olla Suomelle etua, että me tiedämme, miten vastustaja hyvin suurella todennäköisyydellä tulee meitä puolustamaan. Koska silloin me voimme harjoituksissa varautua heidän puolustukseensa ja – periaatteessa – voisimme myös manipuloida sitä.
Voisi kuvitella, että Suomen hitaat hyökkäykset perustuisivat ennen kaikkea siihen, että Markkanen yritetään pelata vapaaksi, esimerkiksi pallottomilla skriineillä, kunnes syntyy kunnon tekopaikka – tai sopiva missmätch. Tarkoitus ei tietenkään ole se, että Markkanen päättää joka hyökkäyksen, vaan se että ainakin vastustajan puolustus pakotetaan rotaatioon, jolloin paikkoja saattaa aueta muille. Suomen takakentän pelaajat eivät pysty vastustajan puolustuksia liikuttelemaan – ollenkaan – mutta Markkasen liike horjuttaisi niitä. Nyt pelaajat takakentällä antavat toisilleen loputtomia mihinkään johtamattomia händäreitä, samalla kun paikallaan odottava Markkanen yrittää saada käsiään irti oman puolustajan käsistä.
Ja kun Markkanen tuplataan, niin luulisi että näihin hetkiin on koko joukkueella tarkat speksit, avainasemassa varmaan se pelaaja, josta Markkaseen autetaan. Paljon on vikaa Laurissakin, mutta kyllä koko muukin joukkue vaikuttaa aina yhtä housut kintuissa yllätetyltä kun se tupla tulee, sen sijaan että käyttäisi kylmästi hyväkseen sen takia syntyneen 4vs3-tilanteen.
Puolenkentän hyökkäykset Australia-ottelussa tai kisoja edeltävissä harkkapeleissä ovat näyttäneet siltä, kuin Suomi ei olisi leiritysjaksolla oikeastaan lainkaan varautunut kaikkein oletettavampiin ongelmiin hyökkäyspäässä, eikä ole opetellut kääntämään niitä ollenkaan edukseen. Sen sijaan on opeteltu yhdessä... ihan vaan peruskorista.
Arvostan itse hyvää joukkuepeliä paljon enemmän kuin superstarakorista, mutta mikäli Suomen kaltainen joukkue aikoo menestyä, pitäisi paljon tarkemmin etukäteen miettiä, miten joukkueen ainoasta supertähdestä saadaan mahdollisimman paljon irti. Siinä ei mitään ole järkeä, että Lauri painii yksin jonkun Thybullen kanssa hyökkäyksestä toiseen vain tehdäkseen itsensä pelattavaksi, se on koko joukkueen tehtävä pelata Lauri vapaaksi, jotta vastustajan puolustusta voitaisiin sitä kautta alkaa repiä rikki.