Vs: JOEN SUU
Jo oli elokuun viimeinen päivä tarjolla JOELLE tänä aamuna. Työpaikan ( tai siis siellä, missä pyrin oleilemaan piilossa päivittäin ) pihalla olin nimittäin liukastua mustaan jäähän ja liukastuinkin. No eihän se oikeasti mitään mustaa ollut, vaan ihan kirkasta. Se jää.
Jouduin vasemman takajalkani varassa ainakin puolentoista metrin pituiseen sladiin ja oli aivan lähellä, etten kaatunut takaraivolleni. Mutta ei ole vielä kaikki reaktiot, erektiot vai mitä koordinaatioita ne onkaan, kadonneet allekirjoittaneelta, sillä ehdinpäs nopeasti heittäytyä nokalleni ennen selälleen kaatumista. Ei käynyt kuinkaan, kun sain heitettyä pyykkilautavatsani poimut pehmukkeeksi alleni. Enpä olisi uskonut, että vuosien harjoittelulla saatu lihasmassa vo joskusi olla pelastukseni?
Ja vaikka aina kirjoitetaan, että kotona ne kaikki vahingot ja onnettomuudet yleisimmin sattuu, niin taas tuli kumottua tuokin tilastonikkareiden valhe. Minullekaan ei ole sattunut kuin neljä vahinkoa kotona. Ei sentään kahta tuplavahinkoa, kuten eräälle entiselle ystävälleni ja nykyiselle naapurilleni kävi.
Mutta ihan oikeasti olen tosi kiitollinen varjelukselle, että sain vielä tämänkin päivän kokea ja nähdä, enkä vajonnut pimeyteen ja kadotukseen. Siellähän joidenkin tietoniekkojen mukaan on kaiken lisäksi ikuinen kuumuus ja jopa hammasten kiristys. Toki olisin ihan mielelläni kiristyttänyt vielä kaksi alaleuan hammasta, jotka aikoinaan pääsivät hieman löystymään eräässä nakkikioskikahakassa. Ja onko se kuumuuskaan lopulta niin paha vanhoille luille? Se pimeyshän on kuitenkin aika paha kestää pitemmän päälle, joten ihan hyvä näin.
Siinäkin mielessä selviytymiseni on mielestäni tärkeä asia, että kukapa muu olisi tämänkin kyennyt kertomaan, jos en enää olisi olemassa?
Elämän kaikkiin sattumiin ja tapahtumiin liittyy aina jokin opetus, joista kannattaa ottaa vaari. Tässä se lienee, ettei kannattaisi mennä töihin ollenkaan? Edes oleilemaankaan.